Hetki ennen myrskyä

Aamu on hiljainen ja seesteinen. Kukaan ei liiku, on äänetöntä ja rauhallista. Doji Asami istui yksin terassilla ja tuijotti puutarhaan, josta aamu usvakaan ei ollut hävinnyt. Ulkoisesti nainen näytti levolliselta ja rauhalliselta käsien levätessä sylissä teekupin kanssa. Vaikutti siltä että neito vain nautti aamun hiljaisista hetkistä ja omasta rauhasta. Silmät seurasivat silloin tällöin varpusta ja toisinaan singahtivat katsahtamaan tuulikelloa tuulen kilkattaessa sen lävitse.

Asamin mielessä kävi kuhina. Mielen päällä olevat asiat suorastaan kohisivat seesteisen kuoren alla. Kaksi päivää. Silloin hän oli saanut rakkaudenosoituksen Sosuolta ja antanut sen takaisin. Teemuki kohosi huulille ja nainen siemaisi sitä laskien sitten kätensä takaisin syliinsä. Kaksi päivää sitten hän oli ensikertaa suudellut jotakuta. Se oli tuntunut hauskalta, sellaiselta että sitä voisi tehdä enemmänkin. Sosuon huulet olivat olleet niin pehmeät, miten soturissa saattoi olla mitään niin pehmeää? Pikkuruisen huokauksen kera Asamin silmät sulkeutuivat.

Hetken päästä nainen avasi silmänsä uudelleen ja katsoi puutarhaa hieman surullisena. He olivat nähneet samaa unta. Olivatko heidän kohtalot sidottu toisiinsa jo vuosia – vuosikymmeniä – sitten. Oliko tarkoitettu että he kohtaisivat aina toisensa, jokaisessa elämässään, kunnes astelisivat yhdessä yomiin? Uni häiritsi Asamia sillä sen myötä itsekäs ajatus oli vain vahvistunut ja nyt muutama päivä myöhemmin nainen miltei rukoili. Asami ei tahtonut mennä naimisiin Chimoton kanssa, hän halusi Sosuon. Miksi hänen pitäisi edes mennä jonkun tyhmän, tappavan tylsän historioitsijan kanssa naimisiin? Mitä Chimoto oli tehnyt, että ansaitsisi hänet?

Asami tiesi kuitenkin, että hänen oli toteltava vanhempiensa käskyä. Ja eihänhän tiennyt edes mitä Sosuo ajatteli. Halusiko Sosuo edes naimisiin? Yojimbo ei jostakin syystä tuntunut sitoutuvalta persoonalta, ehkä tämä olisi vain hetken huumaa, yksi kuuma suhde juuri enne avioliittoa? Niin oli monella ollut. Jälleen Asami sulki silmänsä tehden kaikkensa, ettei suru paistanut kasvoilla. Ei hän tahtonut, että tämä olisi vain hetken huumaa. Hän tahtoi olla ikuisesti Sosuon kanssa, maksoi mitä maksoi. Mutta miten hän voisi koskaan estää häitään tapahtumasta?

”Doji Asami-sama, kylpynne on valmis.”
Asami joi teensä loppuun ja asteli kylpyyn.


Päivä oli kulkenut kuin sumussa. Asamista tuntui, että aamuinen usva oli jäänyt hänen mieleensä kiinni. Hän ei kyennyt keskittymään mihinkään, kaikki ahdisti ja mikään ei tuntunut hyvältä. Ulospäin ei näkynyt kuitenkaan mitään. Asami nauroi, hymyili ja puhui, piikitteli äitiään hienotunteisesti ja kiitteli vuolaasti vanhalta ystävältään saadusta lahjasta. Mutta aina, kuin varkain, katse eksyi yojimboon ja naisen oli vaikea pitää surunsa itsellään. Soturit sanoivat, että taistellessa mieli tyhjeni ja sitä hänkin päätti yrittää. Jos hän voisi edes taistelun ajaksi unohtaa tämän pelon.

Isku iskulta, torjunta torjunnalta mieli tyhjeni. Ensin katosi puutarhaa ympäröivä rakennus, sitten surun selkein paino. Pian lihaksia kolotti niin paljon, että mieleen ei mahtunut surua lainkaan. Väistö väistöltä ja lyönti lyönniltä kaikki ympärillä oleva katosi. Harjoitukset etenivät ja pian nainen näki vain Sosuon, tunsi vain miehen iskut kehossaan ja suloisen lihaskivun lihaksissaan. Väsymys painoi päätä alas mutta hän jatkoi ja jatkoi, sitkeästi ja määrätietoisesti.

Asamin jokaista lihasta kolotti ja naisesta tuntui, että hän ei saisi pian edes kohotettua käsiään. Siitä huolimatta hän otti valmiusasennon, veti syvään henkeä ja hyökkäsi. Ei niin sulavasti kuin Asahina Haruno tai niin taidokkaasti kuin Ashidaka Katsuo, mutta paremmin kuin hän itse oli koskaan liikkunut. Isku ei mennyt perille, niin helpon näköisesti yojimbo väisti sen, että lievä ärtymys nosti jo päätään. Sitten aivan yhtäkkiä Asami tajusi olevansa Sosuon vuorimaisen kehon otteessa, kykenemättä liikuttamaan käsiään. Muutaman kerran hän yritti rimpuilla irti, mutta unohtui sitten hetkeksi nauttimaan Sosuon aiheuttamasta tunteesta.

[Asami tunsi vuorensa valtavan kehon omaansa vasten. Hän oli muihinkin verrattuna melko pieni, suorastaan heiveröinen, mutta Sosuin rinnalla Asamista todella tuntui siltä, että hän oli kukka joka kasvoi valtavan vuoren juuressa. Siinä ollessaan, vuorensa varjossa hän tunsi ensikertaa valtavaa himoa. Naisen teki mieli kääntyä Sosuon sylissä ympäri ja painaa huulensa tuon huulia vasten suudellakseen niin intohimoisesti, että Sosuo ei voisi kuin totella ja tehdä Asamille juuri niinkuin hän halusi.]

Mutta sitten tilanne oli ohitse. Sosuo laski irti, Asami liikahti kauemmaksi ja väsyneenä otti uuden taisteluasennon. Nainen ei huomannut mitä hänen selkänsä takana tapahtui ja jos olisi, häntä olisi todennäköisesti vain hävettänyt. Terävän katseen kera hän tuijotti Sosuota, odottaen tällä kertaa opettajansa käyvän häntä päin, mutta sitten tuo kumarsikin. Aivan liian iloisena siitä, että harjoitukset olivat ohitse, Asami kumarsi pienen, salaisen hymyn kera.


Asami oli ehtinyt jo kylpyyn saakka kun suru palasi. Nyt, yksin ollessaan, nainen ei edes yrittänyt peitellä mitään. Hän katseli huoneistonsa katonrajaan ja antoi kyyneleiden valua valtoimenaan ja tipahdella veteen. Jottei kukaan – varsinkaan Sosuo – kuulisi, hän hengitti mahdollisimman tasaisesti ja yritti pysyä rauhallisena. Kipu korvensi sydäntä ja hän ei osannut tehdä muuta kuin puristaa käsiään yhteen sydämensä yllä. Kylpyvesi liplatti rauhassa ja sen rauhoittavat tuoksut tunkeutuivat sieraimiin, mutta Asami ei tuntenut oloaan rauhalliseksi.

Asami tunsi pakokauhua, hänestä tuntui että hän tukehtuisi kuin joku – jokin – yrittäisi tukehduttaa häntä. Velvollisuuksien taakka painoi harteita ja puristi keuhkoja, estäen hengittämisen. Nainen nojautui hieman eteenpäin, koukisti jalkansa, asetti otsansa polviaan vasten ja kietoi kätensä jalkojensa ympärille. Hammasta purren Asami nyyhkytti mahdollisimman hiljaa, kiroten mielessään Chimoton ja sen joka ikinä olikaan päättänyt, että avioliitto olisi tapahtuva. Kuka se oikeastaan edes oli? Miksi hänen piti mennä naimisiin? Miksi Chimoto? Oli vain kysymyksiä, mutta ei lainkaan vastauksia.

Meni kauan, ennenkuin Asami sai itsensä jälleen rauhoitettua ja silloin kylpyvesi oli jo haaleaa. Hän komensi ehkä jopa turhankin napakasti palvelijoita lisäämään vettä ja tällä kertaa peseytyi oikeasti eikä itkeä tihrustanut. Suru ei poistunut, ei vielä, mutta nyt naista jo ärsytti että oli mennyt vollottamaan kuin pieni lapsi joka ei saanut mitä tahtoi. Hän oli kunniallinen Doji, hän menisi Chimoton kanssa naimisiin sillä niin oli päätetty, joku viisas oli päättänyt. Ellei kohtalo puuttuisi peliin. Siksikö he olivat nähneet sen unen?


Ilta oli tullut salakavalasti Kyuden Dojiin. Aurinko laski ja kultasi taivaanrantaa, mutta vastakkaisella puolella synkät ukkospilvet lähestyivät kaunista aurinkoa. Tuuli yltyi ja ihmiset sulkivat ikkunoita. Jokin paperi oli karannut tuulen mukaan ja se riehui tuulessa kuin leija. Asami tuijotti huoneistonsa ikkunasta tuota ilmestystä, ennenkuin palvelija sulki ikkunan. Asami puhalsi pienesti teensä pintaa, kohotti sen huulilleen ja siemaisi. Maku oli hyvä, kuten aina, mutta naisen ajatukset vain laukkasivat ja laukkasivat samaa kehää. En. Halua. Mennä. Naimisiin. Chimoton. Kanssa.

Äkkiä joku koputti ovella ja Asami säpsähti ajatuksistaan tähän maailmaan. Nainen otti nopeasti seesteisen ja vastaanottavaisen ilmeen kasvoilleen ja katseli uteliaasti kuka mahtaisi saapua. Hyvin pieni, pehmeä hymy löysi Asamin huulet kun tulija paljastui Sosuoksi. Suru tuntuu saavan jälleen yliotteen kun hän näki yojimbonsa ja nainen unohtui katselemaan Sosuota kun tuo kaatoi teetään ja istuutui alas.

Sosuon sanat saivat pienen hymyn nouseman Asamin huulille. Nainen laski teemukin pöydälle ja tarkkaili yojimboaan nähdäkseen jokaisenkin pienen eleen minkä tuo lahjoittaisi hänelle lahjaa antaessaan. Sosuo myönsi että ei ollut kovin hyvä tässä ja Asami ei voinut muuta kuin hymyillä, sydämen hyppiessä riemusta kun yojimbokin hymyili takaisin. Ja sitten Sosuon suusta putoili sanoja, jotka pysäyttivät Asamin sydämen. Häkeltyneenä, kykenemättä sanomaan mitään nainen kuunteli mitä miehellä oli sanottavanaan ja otti lahjan käsiinsä.

Asami tarttui teemassiin joka oli ajan pakinoima. Se tuntui kädessä pehmeältä ja mukavalta, mutta naisen sisällä suru otti valtavan yliotteen ja hän ei kyennyt enää pidättelemään sitä. Yhtäkkiä kyyneleet sumensivat katseen ja Asamin oli pakko räpytellä ne pois vaikka se tarkoitti sitä, että kyyneleet valuisivat nyt poskille ja tahraisivat iltameikin.

Terävän henkäisyn kera Asami singahti jaloilleen ja laski teemassin hellästi pöydälle.
”Voi Sosuo-san en minä voi, en…”
Nainen käänsi selkänsä Sosuolle säilyttääkseen edes kasvojensa rippeet, mutta hartiat vavahtelivat muutaman nyyhkäisyn verran paljastaen hänen itkevän yhä. Nopeasti Asami sai kuitenkin kyynelvirran tyrehdytettyä ja kiepsahti takaisin kohtaamaan Sosuon katseen itkuisilla silmillään.

Asami asteli pöydän ympäri myöskin ylös nousseen Sosuon luo. Epäröimättä nainen kietoi kätensä miehen ympärille ja painoi päänsä tuota vasten.
”Anteeksi.”
Asami mutisi hiljaa.
”Minäkin rakastan sinua Sosuo, vuoreni. Niin paljon että se sattuu.”
Hänen äänensä oli heikko, tuskin kuiskaustakaan kovempi.
”Minä vain…”
Asami sulki silmänsä ja huokaisi raskaasti.
”En tahdo naimisiin Chimoton kanssa. Tahdon sinut.”

Asami irrottautui halauksesta astahtaakseen muutaman askeleen taaemmaksi katsoakseen Sosuota silmiin. Etsiäkseen tuon kasvoilta mitä tahansa vastausta, jotakin reaktiota hänen aikaisempaan käytökseen ja sanoihin. Mitä tahansa joka voisi vastata kysymyksiin.

Hetki ennen myrskyä

L5R: Tie tyhjyyden meressä Zirokko