Asamin tyynynaluskirja

asamibanneri.png

Päiväkirjamerkintä 1
(17.06.2016)

Viime päivät ovat olleet täynnä unohtumattomia tapahtumia. Sellaisia, jotka ansaitsevat tulla kuulluiksi. Tapahtumia, joista ei ehkä kerrota jälkipolville, mutta kirjataan tarinoihin. Sankaritarinoiden ensimmäiseen kappaleeseen kertomaan siitä, miten tavanomaisesta sukunsa edustajasta tuli se tarunhohtoinen sankari.

Minusta tuntuu, että tämä tarina on alussa, ottamassa niitä siroja ensiaskeleitaan kuten peuranvasa kasteisella niityllä, aamuringon kullatessa taivaanrantaa. Tämä sankaritarina ottaa vasta muotoaan, etsii itseään ja tanssahtelee tiellä nuorena ja keveänä. Vailla huolia ja murheita, vasta kissapetojen luota kotiinsa palanneena. Enemmän kuin mielelläni yhdyn tähän tanssiin, sovitan askeleeni tarinan vierelle, katselen ja kuulostelen. Annan päähenkilön valloittaa minut, viedä mukanaan uskomattomiin seikkailuhin. Ja kun on minun aikani, en pelkää ottaa ensiaskeleitani. Kun tilaisuuteni tulee, tartun siihen epäröimättä.

Kurkien maat olivatkin kenties kauniimmat mitä kykenin muistamaan. Feeniksien vuoristojen, solien ja metsäpurojen jälkeen tasaiset ja aavat maamme ovat kuin laulua sielulleni. Valehtelisin jos väittäisin, että Feeniksien luona ei olisi ollut kaunista, mutta kurki kuuluu tänne. Täällä sydämeni lepää, sieluni saa aivan uudenlaista energiaa ja ah millaisella matkaseuralla minua onkaan siunattu.

Vaikka seurani on mitä mielenkiintoisinta – en tunne heidän tarinoitaan, en tiedä heidän salaisuuksiakaan; eivätkä he minun – en voi kuin jännityksellä odottaa matkamme määränpäätä. Mieleni tahtoo upota heidän tarinoihinsa, kuunnella heidän kertomuksiaan aamuaringon ensisäteistä aina kuun varhaisimpaan pilkahdukseen, mutta en saa ajatuksiltani rauhaa. Matkamme määränpää on kaikille muille vain Daimyomme tyttären häät kauniissa pienessä kylässä. Mutta minulle ne ovat jotakin aivan muuta.

Tähän mennessä olen saanut tuntea vain häviön tuskaa. Voitoniremuni on muuttunut suussani aina karvaaseen tappion makuun. Joka ikinen kerta hän on voittanut minut tahtojemme taistossa, hän on lyönyt minut tantereeseen ja suorastaan ihastuttanut hovia sillä, että leikkii minulla kuin bushi bokkenilla. Kun lähdin Feeniksien luo, olin hento kukkanen, köynnöksenä maata vasten tyytyneenä asemaani kuin kuuluisin sinne. Mullan tuoksu nenässäni. En uskonut että saattaisin ponnistaa maasta kohti aurinkoa ja kilpailla sen valosta, kerrankin voittajana. Niityn kauneimpana ja vahvimpana kukkasena.

En ole enää kukkanen. Olen vahva, taipuisa ja sitkeä pajunvitsa. Pajunvitsa, joka näpäyttää vastustajaansa sormille kun tuo vähiten sitä osaa odottaa. Kateuden sokaistessa hänen näkökenttäänsä hän uskoo minun olevan yhä olevan se köynnös joka maassa matojen kanssa matelee. Hän ei edes näe kuinka vahva minusta on tullut, ennenkuin on liian myöhäistä.

Tällä kertaa minä nousen niittymme kauneimmaksi kasviksi. Pitäkööt hän kukkasensa, minä en niitä enää kaipaa.

Päiväkirjamerkintä 2
(20.06.2016)

Tein hyvin mielenkiintoisen huomion kun matkasimme miltei puuttomalla ylängöllä. Kanervikko kasvoi silmänkantamattomiin keväisen karussa maastossa. Ne eivät olleet vielä kukassaan, mutta saatoin kuvitella koko ylängön vaaleanpunertavaksi kukkamereksi. Astelimme mutkittelevaa polkua ja satuin katsomaan jalkoihini. Astuin kanervan päälle, se taipui askeleeni alla ja painui vasten maata. Mutta kun painoni katosi sen päältä, se nousi hitaasti ja uljaasti takaisin pystyyn. Saatoin nähdä aiheuttamani pienet vammat tuossa sitkeässä kasvissa, mutta voisin vaikka lyödä vetoa, että muutaman päivän jälkeen kasvissa ei ole merkkiäkään kohtaamisestamme.

En päässyt tästä ajatuksesta irti. Se väijyi mielessäni koko matkamme ajan. Jos joku astuisi pajunvitsan päälle se mitä luultavimmin katkeaisi eikä palaisi koskaan ennalleen. Mutta kanerva, se nousi sitkeästi ylös ja unohtaisi pian minut. En edes tiedä miksi en pääse tästä ajatuksesta irti? Miksi se tuntuu niin tärkeältä? Mitä tuo kukka oikein yrittää kertoa minulle? Toivon että se selviää pian.

Moni muukin ajatus painaa mieltäni ja koen että minun on kirjoitettava niitä ylös jotta pääsen niistä eroon. Hävisinkö minä? Vai oliko tämä tasapeli? Mitä hän oikein haluaa minusta? Keskustelimme vain kahdesti ja kumpanakaan kertana hän ei tehnyt mitään epäilyttävää. Päin vastoin. Hän käyttäytyi kuin sukulaisen kuuluisikin, vaikutti välittävän ja olevan kiinnostunut hyvinvoinnistani. Onko tämä jotakin peliä? Haluaako hän että luulen hänen haudanneen sotakirveen? Tietääkö hän jotakin mitä minä en tiedä ja nauraa kihertää viuhkansa takana? Vai oliko tämä vain tasapeli, kuten siellä sillalla kahdella soturilla. Voitto olisi upea, häviöstäkin pääsisi yli. Mutta tasapeli. Se ei johda mihinkään.

Ajatukseni ovat aivan levällään, sekaisin. Päässäni kumisee ja näen vihollisia kaikkialla. Tiedän mitä tämä on, mutta en aio sanoa sitä enkä kirjoittaa sitä. Ehkä se ei ole silloin totta. Ehkä tämä on vain pieni heikko hetki joka menee ohitse. Enkä ole näin heikko, turhamainen. Pelkuri. No nyt kirjoitin sen. Ehkä se onkin totta sittenkin. Voi, minun on niin ikävä äitiäni – no nyt vasta säälittävältä kuulostankin – mutta hän tietäisi mitä tehdä, mitä sanoa, mikä on minun kuvitelmaani ja mikä totta. Feeniksien luona oli niin ihanaa, kokonainen talvi vailla pelkoa siitä, että hän tulee ja tuhoaa minut. Haluan kotiin. Haluan ottaa Shinwan syliin, silittää sitä ja hukuttaa murheeni sen pehmeään turkkiin. Haluan vain kotiin.

Eikä omatuntonikaan ole puhdas. Minusta tuntuu että matka edellisestä majatalosta Mujiin likasi minut sisintäni myöten, tuntuu että minussa ei ole jäljellä mitään puhdasta. Omatuntoni on huutanut aivan liian lujaa siitä saakka kun hän keskusteli sen ennustajan kanssa. Olen aina kuvitellut, että olen mukava ja ystävällinen kaikille ja osotan arvostukseni niille ketkä sen ansaitsevat. Mutta millä tavalla minä olen osoittanut arvostukseni hänelle? Vuorelle joka kulkee vierelläni uskollisempana kuin kukaan muu. Vuorelle joka on järkkymätön, lojaali ja uskollinen. Minulla ei ole ketään hänen kaltaistakaan ja ilman häntä ei olisi minua. Ja minä en edes puhu hänelle julkisesti.

Olenko minä paha ihminen?

Päiväkirjamerkintä 3
(13.07.2016)

Tänään kun kirjoitan tätä, sydämeni laulaa monesta eri syystä joista päällimmäisenä ovat kenties ne ihanat lapset siellä Sobain kylässä. Olen tiennyt jo vuosia, että en malta odottaa sitä päivää, kun vihdoinkin saan oman pienokaiseni, mutta en ollut kertaakaan aikaisemmin tuntenut tätä paloa näin vahvasti. Pala minua jäi ikuisesti sinne kylään ja toivon, että ne lapset muistavat minut aina, sillä minä en voi unohtaa heitä koskaan. Kannan mukanani aina niitä lehtiä, joilla leikimme. En ehkä koskaan saata antaa tätä lahjaa kenelekään, se on liian kallis, liian suuri. Ehkä annankin tämän lahjan esikoiselleni, kun hän on suorittanut gembukkunsa!

Sydäntäni varjostaa tietenkin moni asia, joista päällimmäisenä sateisen yön tapahtumat. Siinä missä miltei kaikki muut seurueestani jahtasivat valoa pimeydessä, minä istuin yksin ikkunan ääressä. En tietenkään aidosti yksin, mutta siltä se tuntui. Tunsin wakizsashin painon reisilläni, mutta oloni oli alaston ja täysin turvaton. Sade piiskasi maisemaa ja rummutti kattoa, susi ulvoi ikuista uskollisuuttaan yötaivaan isännälle. Joudun myöntämään itselleni, että minua pelotti enemmän kuin ehkä koskaan. Jokin kuristi kurkkuani ja pelon nostattamat kyyneleet polttelivat silmissäni, mutta sydänalassa tuntuva kauhu oli kaikkein suurin.

Enkä pelännyt edes omasta puolestani. Wakizashi reisilläni oli vain lumetta, hyvä että osaisin edes pidellä sitä oikein. Tiedänhän minä sen, että hänen kaatamisekseen tarvitaan paljon, mutta tällä kertaa en kyennyt olemaan rationaalinen. Ehkä susien ulvonta kaiversi tietään epätodellisilla tavoilla sisälleni, ehkä yön synkkyys ja yksinäisyys herkistivät mieltäni, mutta tajusin jotakin. Minä en selviäisi jos menettäisin hänet. Elämässäni on kenties vain yksi ihminen, ketä kohtaan tunnen niin vahvasti ja tiedän että loppujen lopuksi selviäisin siitäkin menetyksestä, ajan kanssa. Mutta jos menettäisin hänet, minusta kuolisi liian suuri osa.

Vasta tuon tajuttuani pelkäsin henkeni edestä. Minulla oli heikkous joka oli vahvuudeltaan niin suuri, että se voisi syöstä minut tuhoon. Heikkous jota kukaan hänen lisäkseen ei saisi saada tietoonsa, ei koskaan. Ajatus lamaannutti minut täysin. Tuijotin vain ikkunasta ulos ja tunsin paniikin nostavan päätään. Olen pikkutytöstä saakka odottanut sitä päivää kun minut vihitään. Kun sain tietää kenen kanssa, hänen kasvonsa täyttivät haavekuvani. Ensikertaa elämässäni ajattelin, että en tahdo naimisiin. Tahdon jotakin muuta. Mutta se on itsekästä, on velvollisuuteni totella vanhempiani.

Silti, huolimatta myrskypilvistä mielessäni, jossakin syvällä sisälläni tunsin humalluttavaa onnea. Minulla oli jotakin mitä harvalla oli, jotakin mikä antoi syyn jatkaa eteenpäin. Jotakin niin kaunista ja pyhää, että siitä kirjoitettiin tarinoita. Huomaamattani olin saanut elämän kalleimman aarteen omakseni. Aarteen joka puhdistaisi likaisimmankin, aarteen joka korjaisi särkyneenkin. Hetken, pienen hetken, annoin itseni nauttia siitä tunteesta kun kukaan ei ollut näkemässä. En ollutkaan etsimässä omaa sankaritarinaani, olin koko elämäni etsinyt tätä tunnetta.

Kun jätimme mökin taaksemme piiskaava sade ei sammuttanut mieleni paloa. Halusin vain mitä pikimmin eteenpäin, halusin nähdä, että pelkoni eivät olleet käyneet toteen. Kaikki pelkoni olivat turhia, mutta olin silti iloinen, että sade peitti kyyneleeni. Jouduin käyttämään kaiken tahdonvoimani, etten olisi vain syöksynyt hänen syliinsä sillä niin onnellinen olin, että hän oli kunnossa. Vaikka olinhan minä tiennyt sen, kukaan ei kaataisi vuortani.

Olisin sinä samaisena hetkenä tahtonut kertoa kaiken, mutta onnekseni olin niin harkitsevainen, että päätin osoittaa ajatukseni vasta myöhemmin. Seuraavana iltana annoin hänelle lahjan. Se oli ruma, mutta olin tehnyt sen itse joten ajattelin, ettö ele ja yritys olivat tarpeeksi. Halusin lahjallani osoittaa kunnioitustani – ja muutakin. Ehkä hän ymmärsi, ehkä ei, mutta hän otti lahjan vastaan ja asetti sen katanansa ympärille. Lahjani olisi aina hänen mukanaan, kenties se siivittäisi jotakin iskua minkä hän tekee vuokseni? Kenties hän saa sen ansiosta paremman otteen juuri silloin kun se on kaikkein tärkeintä?

Niissä pienissä eleissä yksinkertaisen lahjan annon aikana näin kaikenlaista. Halusin uskoa siihen mitä näin, halusin todella että ele oli niin harkittu ja niin kaunis. Lahjan paikka oli sydämen puolella. Mutta epäilin silti. Minä olen ollut hänelle huono, olen ollut itsekäs ja välinpitämätön. Miten hän olisi voinut edes ajatella mitään positiivista minusta? Minähän en ollut mitään verrattuna Tamikon kauneuteen? En mitään verrattuna äitini viisauteen? Minä olen vain tyhmä tyttönen. Haluaisin todella uskoa että tuo ele vastasi suoraan tunteisiini, mutta en kykene siihen. Tarvitsen vielä jonkin merkin, etten vain ymmärtänyt väärin.

Seuraavana päivä olikin häiden viimeinen päivä, mistä olin erittäin iloinen. Vielä tämä hetki ja sitten pääsisin kotiin, Shinwan ja äitini luo. Asahina Harunon miekka tanssi ottelusta toiseen mitä upeiten, mutta en seurannut häntä. Seurasin vuortani, joka lähti taistoon loukatun Dojin kunnian vuoksi. Hymyilin mielessäni kuin pieni tyttönen, joka kenties todellisuudessa olinkin. Dojia oli loukattu, vuoreni meni puolustamaan sen kunniaa. Minä olen Doji. Joten aina uskollinen vuoreni puolusti minuakin.

Ensimmäisessä taistelussa hän sai kohdata ärjyvän kissapedon, joka vain paljastui naukuvaksi kissanpennuksi vuoren rinnalla. Toisessa hän sai vastaansa ovelan ketunpojan, jonka voimat olivat kuin karhulla. Sydän hyppäsi kurkkuuni kun eräs isku osui ehkä turhankin hyvin. Viimeistä ottelua sitä vastoin jouduin tuijottamaan sydän syrjällään. Vuori asettui aloilleen ja otti vastaan iskun toisensa perään, olin varma, että jokainen isku olisi viimeinen. Mutta ei, se röyhkeä Shiba kohtasi vastustajansa ja luovutti. Jälleen huokaisin helpotuksesta, vuoreni ei kaatunut tänäänkään.

Olin kenties aivan liian ajatuksissani, kun taistelun symboliikka avautui minulle vasta paljon myöhemmin. Feeniksit ja niiden pasifismi. Uskon, että sitä taistoa katsellessani opin jotakin erittäin tärkeää tulevan aviomieheni klaanista. Aviomiehen, ketä en enää edes haluaisi. Sinä yönä uneksin vallan toisenlaisesta liitosta. Sitkeän kanervankukan ja voittamattoman vuoren liitosta.

Päiväkirjamerkintä 4
(20.08.2016)

Samurai ei pelkää. Samurai on rohkea. Silti sanotaan, että rohkeutta ei ole pelottomuus vaan että pelkojen kohtaaminen on rohkeutta. Mutta jos pelkään, olenko samurai? Vai olenko samurai jos vain jos kohtaan pelkoni? Mitä on olla samurai? Minusta tuntuu, että yhtäkkiä en tiedä mitään, olen tuuliajolla, ilman ohjeita liitävä leija, tuulen vietävänä.

Sobain kylässä, sen yön jälkeen päätin että en pelkää enää. En pelkää kuolemaa, en pelkää tappamista. Käteeni on löytynyt miekka, varteni on saanut voimaa ja tiedän selviäväni tositilanteessa paremmin kuin ennen. Silti huomaan pelkääväni yhä edelleen. En pelkää omaa kuolemaani enkä pelkää sitä että joku muu tappaa. Pelkään toisen kuolemaa, sitä että minä joudun tappamaan. Ei sellainen ole samurain tie. Samurai ei pelkää tappaa.

Näin eilen oikean samurain. Toisena päivänä tuo mies leikitteli sanoilla nerokkaasti ja taitavasti. Toisena päivänä tuon samurain miekka liisi kuin lintu, lävisti nahan kuin se olisi ilmaa vain ja piirsi verellä kuin maalilla. Ja huomaan pelkääväni jälleen. Mikään ei ole sitä miltä näyttää. Kaunis runoilija joka tekee taidetta sanoillaan voi vetää miekkansa esiin tappaakseen, eikä edes räpäytä silmiään. Tiesin että hän on soturi, mutta kenties salaa toivoin jotakin muuta.

Olen likainen. Häpäisty läpikotaisin. Tunnen yhä edelleenkin lämpimän veren kehollani vaikka hankasin ihoni punaiseksi saadakseni epäpuhtauden pois. Heräsin yöllä omaan itkuuni. En edes tahdo ajatella sitä unta. Verta oli kaikkialla, kuulin ihmisten kuolonkorinat ja näin kuinka sielu pakeni ruumiista. En voi kuin arvostaa heitä, jotka pystyvät vuodattamaan toisten verta, ilman että tuntevat mitään. Niin sen pitäisi olla, samurai on rohkea. Samurai on peloton.

Asamin tyynynaluskirja

L5R: Tie tyhjyyden meressä Zirokko