Valkoinen kukka, vuoren sylissä

Mujin kylä jäi taakse, mistä Asami oli enemmän kuin iloinen, hän oli selvinnyt kasvoja menettämättä pahimman vihollisensa häistä. Oli mahtavaa mennä kotiin, vielä sivistyneessä seurueessa, mutta rehellisesti sanottuna oli mukavaa jatkaa matkaa tuntemattomien keskellä kahden Sosuon kanssa. Miten paljon häät olivatkaan muuttaneet heidän molempien elämien suuntia liki odottamattomilla tavoilla? Aivankuin hän olisi aivan uusi ihminen nyt kun kylä jäi taakse. Katse eksyi myös Sosuoon, sillä nainen oli varma, että Sosuokin oli muuttunut mies.

Jokin oli muuttunut heidän välillään silloin kun Asami oli suostunut värjäämään Sosuon hiukset. He olivat kyllä ennen sitäkin koskettaneet toisiaan erilaisissa tilanteissa, mutta jokin sen hetken intiimiydessä oli ollut perustavanlaatuista. Asamin sydän oli hakannut villinä ja kädetkin hieman vapisseet, eikä levottomalta naurahduksilta keskustelun lomassa oltu vältytty. Mutta vaikka naista nolotti käytöksensä värjäyksen aikana, samaan aikaan se tuntui käsittämättömän hyvältä. Niin hyvältä, että tuntui, että hän oli tehnyt jotakin aivan muuta kuin värjännyt yojimbonsa hiukset. Jos he saisivat olla vielä vuosia yhdessä, he molemmat muistaisivat sen hetken. Hetken jona he molemmat olivat vihdoinkin saaneet varmistuksen toistensa tunteista.

Mitä kauemmas Mujin kylä jäi, sitä vähemmän Asami huomasi viettävän aikaansa muiden kulkijoiden kanssa. Ensin hän oli päivät matkannut seurueen kanssa keskustellen ja vain iltaisin vetäytynyt erilleen. Sitten aamut Sosuon kanssa olivat alkaneet venyä pidemmälle kahdenkeskisinä ja seuraavaksi iltoihin oli tullut itsepuolustus harjoituksia. Asamin pyynnöstä. Syy minkä hän sanoi Sosuolle oli yksinkertainen, hän ei tahtonut olla enää niin avuton kuin Sobain kylässä oli ollut. Todellinen syy oli se, että hän että Sosuo pysyisi todennäköisimmin pidempään hengissä jos hän itsekin osaisi hieman puolustaa itseään.

Kun illat oli pyhitetty juoruille ja itsepuolustusharjoitteille, aamut päivän matkan valmistelulle ja omasta itsestään huoltamiselle, alkoi olla perin vähän aikaa viettettäväksi muun seurueen kanssa. Ja Asami huomasi, että ei kaivannut niitä lainkaan. Hän kaipasi enemmän iltoja joina sai mennä nukkumaan lihakset kipeinä harjoitteista. Sosuo selkeästi vain leikitteli hänellä, ei edes yrittänyt tosissaan, mutta joka ilta Asamin lihakset huusivat kipeinä. Ja nainen huomasi, että oppi koko ajan enemmän yojimbostaan.

Niin kului päiviä ja Kyuden Doji lähestyi. Päivä päivältä Asami alkoi nauttia enemmän Sosuon seurasta ja heidän yhtesistä harjoituksistaan. Yhä useammin nainen oppi väistämään yojimbonsa iskuja, yhä harvemmin hän kaatui niiden voimasta ja ehkä kerran onnistui jopa lyömään Sosuota. Sokea lapsikin näki, että yojimbo ei edes yrittänyt tosissaan, mutta siitä huolimatta Asami kehittyi. Ehkä muutaman kuunkierron päästä hän ei olisi enää niin surkea? Ehkä vuoden päästä hän todella kehtaisi ylpeydellä kantaa wakizashiaan näkyvillä missä ikinä kulkisikaan!

Ja niin Kyuden Doji ilmestyi horisonttiin.


Asami saattoi vaikka vannoa Kyuden Dojin kohoavan kauempana horisontissa upeampana kuin koskaan aikaisemmin. Samurain olo oli raukea ja hyväntuulinen, sillä jo muutaman tunnin päästä hän saattisi istua Haru-saman kanssa kirjastossa nauttimassa teetä. Asami oli viettänyt koko pienen ikänsä äitinsä kanssa kyseisessä kirjastossa. Lapsena päivä oli alkanut usein katkelmalla tarinasta ja päättynyt katkelmaan tarinasta, aina samaan aikaan, aina samassa paikassa. Mitä vanhemmaksi Asami oli tullut, sitä harvemmaksi, mutta entistäkin tärkeämmäksi, nuo tarinatuokuot olivat muodostuneet.

Äidin kirjastossa oli aina taianomainen tuoksu vaikka siellä ei saaanut polttaa edes suitsukkeita. Haru-sama oli erittäin tarkka siitä, kuka pääsi käsiksi hänen kirjoihinsa ja miten niitä käsiteltiin. Kaikkein rakkaimpia piti käsitellä hansikkaat kädessä, eikä kirjoja lukiessa saanut koskaan nauttia teetä. Eihän kunniallinen samurai teetä kirjojen päälle läikyttänyt, mutta Haru-sama ei luottanut keneenkään kun kyse oli hänen kokoelmastaan. Samalla rakkaudella äiti kohteli tytärtään ja Asami saattoi olla varma, ettei Sosuollakaan ollut salaisuutta, jota hänen äitinsä ei tietäisi. Yhtäkään niistä ei ollut Haru-sama jakanut Asamin kanssa, joten tytär saattoi todella olettaa vuorensa olevan niin uskollinen kuin puhuttiin.

Seurue saapui Kyuden Dojiin Asamin pohdiskellessa kaikkia lapsuuteensa liittyviä asioita. Vierailu Feeniksien mailla oli ollut hänelle yksi pisimmistä kerroista poissa Kyuden Dojista, mutta todellisuduessa se tuntui pisimmältä. Feeniksit olivat olleet niin erilaisia, suorastaan tappavan tylsiä, että Asamilla oli miltei ollut ikävä Tamikoakin. Oli siis sanomattakin selvää että nainen oli enemmän kuin mielellään kotona.

Ilta oli jo hämärtymässä kun he vihdoinkin saapuivat Doji Raizon perheen kotiin. Asamin katse hakeutui automaattisesti ovenvierustan terassilla olevaan puiseen kurkeen. Nainen asteli sen luo ja kosketti varovasti veistoksen terävää nokkaa. Aika oli selkeästi nakertanut joskus hieman säänkin armoilla olevaa veistosta, mutta sen symboliikka valoi Asamiin uskoa joka päivä.
”Annoin tämän isälleni lahjaksi gembukkuseremoniassani. Sen jälkeen lähdin tutustumaan uusiin velvollisuuksiini muutaman päivän matkan päähän ja kun palasin kotiin, tämä oli tässä. Eikä sitä ole sen jälkeen siirretty.”
Nainen kertoi Sosuolle. Heidän valanvannomis päivänään yojimbo oli saanut tavata Asamin isän, jota oli mahdotonta miellyttää ja joskus sen näki uloskinpäin. Se, että Raizo-sama oli laittanut tyttärensä lahjan kunniapaikalle oli suuri ele, Raizo kehui muita erittäin harvoin.

Asami tuijotti hetken sään pieksemää veistosta. Oliko tämä sittenkään kunniapaikka? Sää pääsi runtelemaan huolella valittua lahjaa. Niinkö kävi kaikelle sille ylpeydellekin, mitä Raizo oli kenties tuntenut tyttärensä gembukkussa? Ikävä ajatus istahti Asamin sydänalaan ja hetken hän tuijotti veistosta lasittunein silmin, ennenkuin Sosuon liikehdintä havahdutti hänet uudelleen. Niin, totta oli mentävä sisälle. Oli kylvettävä matkan tomut pois ja hengahdettävä hetki.


Asami katseli tuttuakin tutumpaa hämärässä kylpevää puutarhaa. Palvelijat sytyttelivät polkujen vierille soihtuja ja pian niiden valokehän ulkopuolella olisi pilkkopimeää. Mutta hän tunsi tuon puutarhan jokaisen kuopan, jokaisen mutkan ja jokaisen heiluvan laatan. Hän saattoi juosta noita polkuja pitkin pilkkopimeässä astumatta kertaakaan harhaan. Hänen isänsä halusi puutarhan pysyvän niin täydellisenä kuin se oli nyt, siksi se ei muuttunut koskaan. Jokin puutarhan muuttuamattomuudessa valoi Asamiin aina uskoa siitä, että maailmassa oli asioita, jotka eivät voineet mennä rikki. Olisiko hänenkin rakkautensa Sosuota kohtaan sellaista?

”Asami-sama! Doji Raizo-dono ja Doji Haru-dono ottavat teidät nyt vastaan!”
Asami kiepsahti ympäri ja katsoi gempukku ikää lähestyvää samuraita silmiin. Nainen nyökkäsi pienesti ja asteli kirjastoon sisälle. Kirjasto oli suunnaton, kenties heidän asumuksensa suurin huone. Kymmeniä hyllyrivejä paperia, kirjoja, kääröjä ja kirjeitä. Asami veti syvälle keuhkoihinsa vanhan paperin tuttua tuoksua ja hänen sydämensä suorastaan kamppaili rinnassa. Hyvä ettei nainen herkistynyt niin paljon, että olisi tirauttanut muutaman kyyneleen.

Asami johdatti hänet ja Sosuon sokkeloisen kirjaston keskelle, jossa oli suuri pöytä lukemista varten. Sen kauimmaisessa kulmassa istuivat Raizo ja Haru. Raizo kohotti katseensa teestään ja nyökkäsi tyttärelleen joka puolestaan kumarsi syvään isälleen. Haru hymyili aurinkoisesti Asamille, nyökkäsi tuolle ja katsoi sitten Sosuoon, ja nyökkäsi hänellekin. Selkeästi sanansa heille molemmille osoittaen Haru sanahti:
”Ihanaa nähdä teidät kunnossa. Istukaa toki kanssamme teelle.”

Asami ja Sosuo istuutuivat alas ja heille tarjottiin erittäin laadukasta teetä. Keskustelu otti uraansa ensin kyseisestä teelajikkeesta, sitten sen tekijän kautta viimeaikaisiin tapahtumiin Kyuden Dojissa. Haru ja Asami keskustelivat lennokkaasti ja nopeasti, Raizon ollessa miltei yhtä vähäsanainen kuin Sosuo. Kertaakaan Raizo ei edes vilkaissut tyttärensä yojimboon, kun taas Haru otti aina toisinaan Sosuotakin mukaan keskusteluun. Muutaman tunnin päästä Raizo poistui paikalta, tekosyynään velvollisuuksien kutsuminen.

Heti kun Raizo oli poistunut Haru pyysi palvelijoita tuomaan heille tee ja sakekannut sekä kupit pöytään ja poistumaan sitten. Kun kirjaston ovi kolahti ja he olivat vihdoinkin kolmen, sekä Asamin että Harun kasvot sulivat mitä aidoimpaan hymyyn. He kurottivat pöydällä kohti toisiaan ja tarttuivat molemmat toistensa hihojen peittämistä ranteista.
”Raskas kivi vierähti sydämeltäni kun astuit tuosta ovesta.”
Haru sanahti äänensä täynnä sitä rakkautta, mitä hän tunsi tytärtään kohtaan.
”Minun oli niin ikävä.”
Asami sanoi hiljaa, ääni jopa hieman särähtäen.
”Minä tiedän Asami, minä tiedän.”
Haru taputti tyttärensä rannetta ja nojautui sitten takaisin omalle paikalleen.

Haru tarttui sakekannuun, kaatoi heille kaikille reilusti sakea ja siemaisi itse suurehkon kulauksen kitusiinsa. Hetken Asami katsoi äitiään hämmentyneenä, ennenkuin itsekin siemaisi sakeaan. Harun katse nousi kupista Sosuoon ja hetken hän katseli tyttärensä yojimboa suoraan silmiin, ehkä jopa hieman uhkaavana.
”Daidoji Sosuo-san. Mukavaa että tapaamme viimein kasvotusten. Kuten arvata saattaa ainokainen kukkaseni on arvokkaampi kuin yksikään toinen kukkanen koko Kyuden Dojissa. Ah. Uskallankohan väittää että koko Rokuganissa? En tiedä. On kenties täysin turhaa sukusi ja maineesi huomioonottaen sanahtaa, että olen iloinen, ettei kukkasestani ole yksikään terälehti haurastunut. Olette olleet hyvä. Ehkä paras? Tulevaisuus näyttää ja odotan niitä tarinoita innolla.”

Asamin teki mieli vajota maan alle äitinsä sanojen johdosta, mutta hän antoi olla. Sosuon ja Harun keskustelu, tai sen tynkä, soljui pois ja jälleen äiti kiinnitti huomuonsa tyttäreensä.
”Ja nyt.”
Haru sanahti katsoen Sosuota ja sitten Asamia.
”Te molemmat kerrotte minulle kaiken mitä on tapahtunut sitten valojenne vannomisen.”
Haru siemaisi jälleen sakeaan ja täytti kuppinsa. Asami virnisti leveästi, vilkaisi Sosuoon ja aloitti hyvin yksityiskohtaisen selostuksen viimeisen vuoden tapahtumista, ovelasti juuri ja juuri etiketissä ja kunnian tiellä pysyen. Yö oli jo pitkällä, eikä kaikkea oltu vielä edes kerrottu, kun he viimein lopettivat teen ja saken nauttimisen.

Asami nukkui yönsä levollisempana ja paremmin kuin kertaakaan koko viimevuoden aikana.


Aamu sarasti jälleen, kirkkaana, kuulaana ja viileänä. Ehkä yöllä oli ollut jopa loppukevään viimeisiä hallaöitä, mutta kylmä oli yö ollut. Asami nukkui pitkälle aamuun, jonka jälkeen kylpi tietenkin, pukeutui huolella ja meikkasi. Perinteikkäästi heidän aamunsa alkoi teehetkellä kirjastossa Doji Harun kanssa. Teehetken kohokohta oli, kun Haru pyysi sekä Asamia että Sosuota etsimään kirjastosta jotakin, mistä he haluaisivat lukea katkelman. Asami valitsi katkelman runokirjasta, joka oli ollut ensimmäinen kirja, jonka hän oli lukenut opittuaan lukemaan. Kirjavalinta kirvoitti Harussa tunteikkaan runoryöpyn.

Teehetken jälkeen he jättivät Doji Harun kirjastoon ja astelivat puutarhan vierustalla kulkevalle terassille. Asami oli suorastaan onnensa kukkuloilla. Nainen säteili kaikkialle ympärilleen eikä edes peitellyt sitä turhan paljoa, miksi olisikaan, hän oli kotona ja turvassa? Olisi ehkä kannattanut, sillä heidän takaantaan kuuluva ääni pysäytti Asamin veret ja sai niskakarvat nousemaan pystyyn.
”Asami-san! Ihanaa nähdä sinua. Oliko matkasi miellyttävä? Ja kai laitoit merkille sen ihanan kukkaniityn juuri ennen synkeää metsää? Matkaan sinne vielä uudelleen.”
Kuului Tamikon ääni. Sosuo oli jo liikahtanut aivan suojeltavansa rinnalle Asamin vielä kääntyessä kohtaamaan serkkunsa. Omaksi onnekseen hän sai loihdittua seesteisen ystävällisen hymyn kasvoilleen.

”Tamiko-sama, mikä ihana yllätys! Matkani meni mitä mainioimmin, kiitos kysymästä. Ja tietenkin muistan sen kukkaniityn, harmi vain, että ne kaikkein kauneimmat kukkaset peittyivät rikkaruohojen alle.”
Tamikon ilmekään ei värähtänyt, mutta Asami tunsi häpeällistä voitonriemua. Serkku oli jo ilmeisesti vastaamassa vähintäänkin yhtä terävästi takaisin, kun tuon takaa kuului hento ääni:
”A-anteeksi Doji Tamiko-sama. Doji Masaru-dono kaipaa Teitä välittömästi luokseen!”
Asami ei ollut varma, mutta hän saattoi vaikka vannoa nähneensä Tamikon katseessa roihua, joka käristi palvelija parkaa.
”Anteeksi Asami-san, joudun poistumaan. Tervetuloa takaisin Kyuden Dojiin!”

Asami ja Sosuo jäivät vierekkäin seisomaan molempien tuijottaessa loittonevaa selkää. He olivat niin lähellä toisiaan, että saattoivat aistia toisistaan huokuvan lämmön. Asami nielaisi miltei kuuluvasti, ennen kuin kohotti katseensa mieheen. Katseet kohtasivat ja pieni, salainen hymy levisi naisen huulille. Asami otti askeleita vastakkaiseen suuntaan poistujasta ja tarttui Sosuon hihansuusta näkyviin sormiin nykäistääkseen tuon mukaansa.
”Haluan esitellä sinut jollekulle tärkeälle.”
Asami kuiskasi hiljaa. Naisen katseessa rouhusi kiintymys, mutta oliko se Sosuota kohtaan vai kenties sitä kohtaan, kenelle hän aikoi miehen esitellä? Se jäisi salaisuudeksi.

Asami johdatti aina uskollisen vuorensa ulos puutarhaan, läpi sen upeiden kukkapenkkien ja kivitaideteosten aina puutarhan länsilaidalle. Matkalla samurai-ko kertoi gempukkuseremoniastaan, jonka hän oli suorittanut siinä samaisessa puutarhassa vuosia sitten. Erityisen huolellisesti Asami kertoi lahjasta, jonka hän oli antanut äidilleen. Lausuessaan saatesanoihin kuuluvaa runoa, ei Sosuolle ollut ongelma eikä mikään aistia, kuinka paljon hänen suojeltavansa arvostikaan äitiään. Ja koska suojelija oli Sosuo, tuo varmasti kuuli äänessä myös kaiken sen rakkauden, mitä suojeltava tunsi Haru-samaa kohtaan.

Ei aikaakaan kun he olivat perillä, melko koruttoman mutta silti kurkimaisen kauniin terassin edustalla. Asami astui terassille ja katsoi Sosuota kutsuvasti siirtyessään lähimmälle ovelle, jota koristi suuri Dojin mon. Nainen avasi oven ja pyyhälsi huoneistoon jossa tuoksui hennosti ruusunkukilta ja pikkuruinen pöydälle mahtuva suihkulähde liplatti. Huoneen seinällä oli suuri maalaus auringonlaskusta kallioisella merenrannalla. Maalauksessa kaikkein kirkkain valo oli luotu kielekkeeltä pois astuvaan naiseen.

Asami jatkoi kuitenkin matkaansa huoneiston perukoille saakka erään lipaston luo, jonka vierellä oli kori. Nainen istuutui lattialle ja risti jalkansa tuijottaen punotun korin syövereihein. Uskomattoman pehmeällä ja rakastavalla äänellä Asami sanahti:
”Shinwa.”
Korista kuului kissan maukaisu ja pää pilkisti ulos. Kissan pupillit muuttuivat teräviksi sinä punaisena sekuntina kun se havaitsi, kuka oli saapunut. Shinwa loikkasi pois koristaan suoraan Asamin syliin ja käpertyi kerälle kehräten.
”Sosuo-san. Tässä on Shinwa. Sain hänet lahjaksi äidiltäni gempukku seremoniani jälkeen. Hän on kallein aarteeni.”
Nainen kertoi silittäessään kissaansa.

Samassa korista kuului hentoa vikinää, Shinwa lakkasi kehräämästä, nousi jaloilleen ja loikkasi takaisin koriin. Asami henkäisi terävästi ihastuksesta.
”Sinulla on pentuja!”
Nainen nosti katseensa Sosuoon ja hänen kasvonsa suorastaan säteilivät iloa ja kiintymystä. Samurai-ko nousi lattialta seisomaan sydämen pomppiessa tavallista kiihtyneemmin, tilanteen latauksen saattoi miltei maistaa. Asami joutui käyttämään kaiken itsehillintänsä, ettei vain olisi kuronut heidän välimatkaansa umpeen. Kuinka ihanalta tuntuisikaan olla Sosuon vahvojen käsivarsien pideltävänä?

Asami repäisi katseensa irti yojimbostaan ja rykäisi pienesti.
”Nauttisimmeko vaikka teetä?”
Naisen oli vaikea pitää äänensä tasaisena ja tavallisena.
”Olen puhunut koko ajan vain itsestäni. Kuulisin mielelläni vaihteeksi jotakin teistä, Sosuo-san. Oi! Minua kiinnostaisi tietää millainen Teidän gembukku seremonia oli!”
Ja jälleen Asami pyyhälsi eteenpäin, syvemmälle omaan huoneistoonsa missä hänen palvelijansa jo valmistivat teetä.


Asami oli herännyt linnun lauluun ja auringonsäteisiin kasvoillaan mutta hän ei ollut kiirehtinyt heräämisensä kanssa. Viimeöinen uni nostatti selkeän punan kasvoille, mutta samaan aikaan teki naisen hyvin onnelliseksi. Sosuo seurasi häntä nykyään yhä useammin uniin ja voi millaista tyynynalus tarinaa unien kertomuksista olisikaan saanut! Mutta uniensa tarinat Asami aikoi pitää vain itsellään, niitä ei käynyt jakaminen edes äidin kanssa. Ei todellakaan äidin kanssa, Asami punastui entisestään.

Oli noustava. Huokaisten nainen heitti peitteet sivuun ja nousi seisomaan. Vartensa hän verhosi vaatteilla ennenkuin poistui makuutilastaan. Miltei heti kun Asami asteli oleskelutilaansa hän havaitsi palvelijattaren, joka näytti siltä että tuolla oli jotakin asiaa.
”Niin?”
Kohteliain sanaparsin palvelijatar ojensi kirjettään pahoitellen kovasti, että ei tiedä keneltä se oli.

Asami hätisti palvelijattaren pois kirjeen saatuaan ja istuutui pukeutumispöytänsä äärelle. Kirje oli yksinkertaista paperia, ei tuoksunut erikoiselta eikä se ei antanut tiedonmurustakaan lähettäjästä. Nainen mursi tunnuksettoman sinetin ja avasi vihdoin kirjeen kasvojensa eteen. Samantien sydän jätti lyönnin väliin pyrähtäen sitten suorastaan lentoon, posket muuttuivat tulipunaisiksi ja suusta karkaisi ihastunut henkäys.

Valkoinen kukka
vuoren varjossa kukkii.
Suojassa iäti.

Vuoren mielessä
kukkasensa kauneus
halki päivien.
Ehkä kukkakin muistaa
vuorensa uskollisen.

Valkoinen kukka
sielusta kivun poistaa
vuoren sylissä._

Asami tuijotti kirjettään ja luki sen kerta toisensa jälkeen uudelleen. Oliko mahdollista haljeta kaikesta siitä ilosta ja onnesta, mitä hän tunsi? Nainen painoi kirjeen rintakehäänsä vasten ja sulki silmänsä. Tämä päivä oli kenties täydellinen! Asami räväytti silmänsä auki, pomppasi tuolilta seisomaan ja pyyhälsi ovelleen palvelijan luo jolle hän teki selväksi, että aikoi tänään työskennellä tiiviisti huoneistossaan kirjeiden parissa ja häntä ei tulisi häiritä kuin kiireellisissä asioissa.

Sen tehtyään Asami päätti kylpeä, kahdesti. Kylvyssä oli aikaa miettiä sopivia vastauksia Sosuon runoon. Oli aikaa pohtia millaiselle paperille hän laittaisi sen ja millaisella värillä kirjoittaisi runonsa ja ennenkaikkea, laittaisiko hän jotakin tuoksua paperiin! Asami kylpi pitkään ja hartaasti pohtien kaikenlaisia erilaisia vaihtoehtoja ennenkuin sai tehtyä päätöksensä.

Kylvyn jälkeen oli aika laatia vastaus. Asami valitsi tavallisen paperin, tavallisen musteen ja tavallisen siveltimen. Mutta jokainen siveltimenveto oli harkittu, tarkka ja huolellinen. Monta paperia hän heitti pois ennenkuin oli tyytyväinen lopputulokseen. Valmiin kirjeen Asami sinetöi tavallisella sinetillä, vailla moneja. Pos heitetyt kirjeet hän poltti, kukaan ei saisi tietää että hän todella vastaisi tähän kirjeeseen. Jos joku olisi lukenut Sosuon viestin, vastaamatta jättäminen johdattaisi urkkijat aivan vääränlaisiin johtopäätöksiin.

Kirje oli valmis, nyt oli Asamin vuoro. Naisen teki mieli meikata itsensä kauniimmaksi kuin koskaan aikaisemmin. Hänen teki mieli valita paras kimononsa ja lempi kenkänsä ja laittaa tukkansa mitä monimutkaisemmalle kampaukselle. Mutta mitään näistä Asami ei tehnyt. Nainen pukeutui yksinkertaiseen vaalensiniseen kimonoon jota koristivat vain kurkien ja dojin perheen monit. Hiuksensa hän laittoi yksinkertaiselle nutturalle niskaan eikä sipaissut kasvojaan edes meikkisiveltimellä.

Ilta oli jo pitkällä kun Asami avasi oman huoneistonsa oven ja asteli Sosuon hoineistolle. Hetken rohkeutta keräten hän seisoi siinä ennenkuin koputti, avasi oven ja astui sisään sulkien oven takanaan. Hetken nainen sai odottaa ennenkuin Sosuo ilmestyi näkökenttään, mutta sillä aikaa hän sai varmistettua, että huone oli tyhjä. Asamin meikittömät kasvot sulivat lämpimään hymyyn, silmät etsivät katsekontaktia Sosuon kanssa. Samalla kun hän asteli miehen luo, hän otti hihastaan piilosta kirjeen ja ojensi sen yojibmolle.

Sosuo luki kirjettä Asamin mielestä pienen ikuisuuden. Nainen odotti, vain askeleen päässä miehestä. Sosuo nosti kirjeeseen päin luodut kasvonsa ylös ja jälleen heidän katseensa kohtasivat. Asami astui eteenpäin kuroen viimeisenkin välimatkan umpeen heidän välillään. Hän joutui kurottautumaan varpailleen, mutta siitä huolimatta Asami painoi huulensa Sosuon huulille.

Valkoinen kukka, vuoren sylissä

L5R: Tie tyhjyyden meressä Zirokko