Todellinen soturi on se, joka ei kuole tappaen vaan joka osaa elää antaen henkensä.

Kesä oli jo lopuillaan, mutta joku oli ilmeisesti unohtanut kertoa sen luonnolle. Kyuden Dojin lukuisat puutarhat loistivat vehreinä, kukat kukkivat kilpaa naapureidensa kanssa, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja mikään ei varoittanut tulevasta syksystä tai talven lumimyrskyistä. Aamukaste pakeni pelloilla auringonvaloa, tanssahteli pois lämmön tieltä. Doji Asami seuraili aamuteensä ääressä kuinka aurinko hitaasti nousi ja valaisi puutarhaa. Kukat kohottautuivat kohti valoa, avautuivat sen lämmöstä ja maailma heräsi henkiin.

Doji Asami rakasti loppukesän aamuja, erityisesti jos hän olisi saanut haistaa merituulen suolan nenässään ja tuntea sen pärskeet poskillaan. Mutta tänään hän ei ollut meren kanssa kosketuksissa, ei katselemassa vaahopäitä kivikossa tai upottamassa varpaitaan hyiseen veteen. Asami oli tullut takaisin kotiin, hän oli muutamat viime päivät ollut avustamassa erään korkeampiarvoisen Dojin juhlissa. Voi mitä kaikkea hän olikaan päässyt todistamaan vaikka kaateli vain teetä! Miten paljon hän olikaan oppinut vain tarkkailemalla etevämpiä courtiereja.

Nyt juhlat olivat kuitenkin ohitse, kotiin oli tultu ja pian oli uuden matkan aika. Muutama vuosi sitten Asami oli saanut tavata kihlattunsa Asako Chimoton. Mies oli saapunut Kyuden Dojiin isän kutsusta ja Asami oli saanut tietää sovitusta liitostaan. Chimoto ei ollut ehkä sellainen sankari, jonka puolisoksi hän oli kuvitellut itsensä, mutta eihän hän itsekään ollut vielä mikään sankaritar. Nyt oli kuitenkin hänen vuoronsa matkata Feeniksien maille tutustumaan puolisonsa klaaniin, sukuun ja tapoihin Shiro Shibassa.

Asami kohitti teemukinsa huulilleen, siemaisi sitä ja huokaisi. Hento maukaisu kuului tuolin alta ja rakastava hymy levisi aitona naisen huulille. Doji laski koristeellisen mukinsa takaisin pöydälle, taputti muutaman kerran reittään ja Shinwa loikkasi naisen syliin. Kissa aloitti kehräämisen samantien, käpertyi kerälle ja nautti saamastaan huomiosta. Asamin silmissä hehkui lämpö, kun hän katseli kissaansa.
”Minä lähden pian. Sinä jäät tänne ja kun tulen takaisin, sinulla on pieniä pörröisiä kissanpentuja. Tai jo vähän vanhempia.”

Niin. Doji Asami aloittaisi pian matkansa Feeniksien maille juuri nimitetty yojimbo matkassaan. Tällä hetkellä hän ei edes tiennyt suojelijansa nimeä, se lieni äidin tekosia. Haru tiesi, että tytär tekisi kaikkensa kaivaakseen yojimbostaan esille kaiken, mitä saattoi löytää eikä se ollut aina viisasta. Ilmeisesti oli Harulle tärkeää, että yojimbo saisi esiintyä Asamille ilman mainettaan ja se sai naisen pohtimaan, olisikohan suojelijan maine kenties negatiivinen. Asami ei kuitenkaan kyseenalaistanut äitinsä päätöstä.


Multa tuntui lämpimältä varpaissa, Doji Asami ajatteli astellessaan niityllä ystävättärensä Daidoji Natsukon kanssa. Natsuko oli ehdottanut kukkien keräämistä, sillä hän oli menossa tapaamaan Doji Tamikoa ja tunnetusti Tamiko rakasti kukkasia. Natsuko omasi itsekin taidon kukka-asetelmien tekemisessä ja hän tahtoi kovasti ilahduttaa daimyon tytärtä. Asami ei mielellään keräisi yhtäkään kukkaa Tamikolle, mutta portin pielessä oleilu oli oikeastaan mahtava idea! Hänhän voisi nähdä tulevan yojimbonsa ennenkuin heitä edes esiteltäisiin!

Asami keskusteli Natsukon kanssa kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta, hieman turhistakin asioista. Katse kävi kuitenkin vähän väliä tiellä, pohtien kuka noista tuntemattomista portista kulkijoista olisi hänen yojimbonsa. Yksi kiinnitti erityisesti Asamin huomion, mies oli pitkänhuiskea, iho oli hieman auringon tummentama ja tukka oli valkea, pitkä kiharapilvi kasvojen ympärillä. Upeaa miekkaakin tuo kantoi ja katseessa oli taitavan soturin terävyyttä. Miehen askellus oli joustavaa kuin kissalla ja kasvot kauniimmat mitä Asami oli milloinkaan nähnyt. Sydän suorastaan läplätti ajatuksesta, että juuri tuo olisi hänen valan vannonut henkivartijansa.

Pian komistuksen jälkeen portinpieleen ilmestyi joku, joka ei varmana tulisi olemaan kenenkään yojimbo. Mies poltteli piippua ja katseli heitä, mutta Asami esitti, ettei edes huomannut miehen katselua. Näin kaukaa hän ei nähnyt samurain moneja, joten nainen johdatteli heidän askeleitaan aina vain lähemmäksi porttia nähdäkseen paremmin. Piippua poltteleva mies paljastui vuoren kokoisekai, eriparisilmäiseksi ja kaikinpuolin luontaan työntäväksi kummajaiseksi. Annettakoon pisteitä miehelle tuon koosta, mutta nuo silmät, eivätkö ne olleet merkki huono-onnisuudesta?


Jännitys kipristeli Asamin vatsanpohjassa kun nainen katseli kuvajaistaan kokovartalopeilistä. Tukka oli monimutkaisella nutturalla, jossa oli lettejä, koruja ja tuoreita hänen itse tänään keräämiään kukkasia. Yllänsä hänellä oli vaaleanvioletti kimono, jonka selkään oli kirjailtu valkoisella valtava kurkien mon. Kun hän olisi valmis, hän astelisi vastaanottotilaan ja näkisi yojimbonsa, jonka nimen hän oli vihdoinkin kuullu. Daidoji Sosuo. Nimi ei kertonut yhtään mitään.

Doji Harun kuva ilmestyi Asamin vierelle. He olivat kahden, joten Asami lahjoitti äidilleen pienen hymyn. Haru siloitti tyttärensä kimonoa hieman olkapäältä, siirsi muutaman kukkasen paremmin kampauskessa ja kiristi obia.
”Daidoji Sosuosan pitää teestä.”
Haru sanahti ja haki peilin kautta katsekontaktia tyttärensä kanssa.
”Ja hänellä on eripariset silmät. Älä kysy niistä, ennenkuin tunnet hänet hyvin.”
Asami joutui tekemään kaikkensa, jotta järkytys ei näkyisi hänen kasvoillaan. Hänen yojimboksi oli määrätty se pelottava vuori, joka oli tuijottanut heitä tunteja portilla! Äkkiä naisen suuta kuivasi.
”Mennään Asami.”
Haru kuiskasi.

Asami tunsi sykkeensä kiihtyvän ja veren kohisevan korvissaan kun he astelivat vastaanototilaan. Asamin ja Sosuon katseet kohtasivat, he kumarsivat toisilleen ahdistuksen kasvaessa naisen mielessä. Oliko tämä jotakin Tamikon tekosia? Viimeinen taidonnäyte narujen vetämisestä. Mikä olisikaan serkulle sen ihanempaa, kuin saada vaikuttaa hänen yojimbonsa valintaan! Tamikon oma henkivartija oli ollut pienimuotoinen kuuluisuus jo ennen nimitystään, tottakai serkku tahtoi hänelle jonkun pahansisuisen eriparisilmän. Valojen vannominen kului kuin sumussa, niin suojeltavan kuin suojelijan osalta. Loppu päivän he vain joivat teetä ja Asami kyseli kaikkea tyhjänpäiväistä Sosuolta.


Valojen vannomisesta oli kulunut nyt miltei vuosi, eikä Asami ollut pitkään aikaan edes ajatellut koko päivää. He olivat ehtineet pintapuolisesti tutustua toisiinsa ennen matkan alkamista kohti Shiro Shibaa, kun kaikki olivat tehneet viimehetken järjestelyjä vierailun suhteen. Sanallakaan Asami ei ollut valittanut siitä, kenet oli yojimbokseen saanut, sitä nautintoa hän ei aikonut antaa Tamikolle. Oletettavasti Sosuokaan ei tiennyt, kuinka paljon Asami oli vihannut tuota aluksi.

Nyt myöhemmin omatunto soimasi enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Asami oli vakuuttunut siitä, että hän oli tehnyt todella väärin Sosuota kohtaan. Ei silmien eriparisuudella pitäisi olla mitään väliä, ei Sosuon koolla tai vähäsanaisuudella. Ei edes sillä, että mies oli saanut koulutuksensa ravuilta. Asami oli ollut typerä, pinnallinen tyttö kohdatessaan yojimbonsa ensikertaa. Sosuolle tulisi vain turhaan paha mieli, jos hän kertoisi vuoden myöhässä todelliset aatoksensa, joten yojimbo ei koskaan saisi tietää sitä.

Heidän yhteisellä matkalla Asami oli kuitenkin oppinut pitämään Sosuosta yllättävän paljon. Ajatusten syvyys oli paljastunut hänelle vasta taannoin, kun Sosuo oli taistellut ilman panssaria jonkun roninin kanssa. Hän oli pelästynyt, että mies loukkaantuisi eikä voisi toimia enää hänen yojimbonaan. Hän oli jopa mennyt sanomaan, että Sosuo ei saisi taistella enää ilman panssaria! Sen voisi ottaa mitä kammottavimpana loukkauksena, mutta Sosuo ei ollut loukkaantunut.

Asamia vain kauhistutti ajatus siitä, että hänen pitäisi jatkaa elämäänsä ilman Sosuota! Hän luotti aina uskolliseen yojimboonsa enemmän kuin keneenkään perheensä ulkopuolelta. Hän arvosti miehen velvollisuudentuntoa ja nautti heidän jokailtaisista keskusteluista päivän tapahtumista. Ajatus pelmahti mieleen kuin salama kirkkaalta taivaalta. Hänen pitäisi antaa lahja Sosuolle! Sillä tavalla hän osoittaisi miehelle kuinka paljon arvosti toista. Vaikka Sosuo oli rapujen koulut käynyt ja bushi, kai tuokin ymmärtäisi jotakin hyvän lahjan päälle? Tai ainakin arvostaisi elettä.

Todellinen soturi on se, joka ei kuole tappaen vaan joka osaa elää antaen henkensä.

L5R: Tie tyhjyyden meressä Zirokko