Linnunhäkki

Osa 4 – Linnunhäkki

2Katsuo.banner.png

Katon rajassa olevan puoliympyrän muotoisen pienen ikkunan takana lumihiutaleet laskeutuvat hitaasti. Sen takana avautuvat Osarin tasangot. Tuo pieni ikkuna on Katsuon ainut linkki muuhun elämään. Ensimmäisten öiden luoma turhauma ja kysymykset ovat rauhoittuneet. Hän aikoi selvittää asian kunniallisena samuraina, vaikka kohtelu olikin alentavaa, olihan hän perheensä linnassa. Mutta hän ei murtuisi, niin hän oli päättänyt.

Talven lumihiutaleet pitivät ihmiset poissa tasangolta. Ainoat elämän merkit olivat erilaiset eläimet, jotka etsivät ruokaa tai suojaa tuossa valkeassa maailmassa. Ja Katsuo kuulee linnun laulun… Kuin peippo, mutta hänen ahdinkonsa tuntui tuovan sen lauluun surumielisen loppusoinnin.


Päiviä ja öitä kuluu ja Katsuon kunniallinen odottaminen on tuskallisempaa ja tuskallisempaa. Onko mennyt jo yli viikko? Vai jo kaksi? Hänen kehonsa on levoton ja suljettu tila ahdistaa häntä. Hän kävelee huonetta ympäri saadakseen jotain liikettä kehoonsa. Ansassa. Tätä hän ei ollut osannut odottaa puhuessaan velvollisuutensa kahleista. Ironia huvittaisi häntä jos hänen ajatuksensa rauhoittuisivat edes hetkeksi. Hänet on riisuttu aseista, tarkoituksesta ja arvosta. Hän ei voi edes harjoittaa tarkoituksekseen määrättyä miekan taitoa. Ei uusia maisemia innoittamassa runoutta tai keskusteluja henkiseen kehitykseen. Vain pieni selli, likainen täkki ja pieni ikkuna tuomassa valoa.

Sitten hän istuu jälleen, selkä ovea kohti, ja katsoo ikkunaan katonrajassa. Hän sulkee maailman ulos ja miettii maita ja eläimiä, matkalaisia valkoisessa sateessa. Hän miettii linnun lentoa Rokuganin ylitse.Hän näkee sielunsa silmin linnat ja tuulimyllyt. Mutta hänen ajatuksensa ajautuvat aina karmiininpunaiseen uhkaan. Kuka hänet oli tänne järjestänyt? Leijonat? Verenpuhujat? Oliko Skorpionin varoitus Yogojen metsässä tullut viimein toteen? Vai oliko hänen omat tekonsa syynä tähän kohtaloon? Miettiessään tilanteita hänen kätensä hapuilee huomaamatta hänen lanteitaan, mutta Tetsuyama ei ole siellä.

Jälleen linnunlaulu kuuluu ulkoa. Se oli ollut eloisin asia Katsuon elämässä sen jälkeen kun ovi oli suljettu hänen takaansa. Hetken sitä kuunneltuaan, Katsuo nousi ylös istunnastaan ja meni ikkunan luokse. Se oli korkealla katon rajassa, mutta hänen jalkansa ponnistivat ja vahvat sormet tarttuivat ikkunan alalaitaan. Vaivalla hän veti itseään ylemmäs, kunnes hänen silmänsä olivat ikkunan tasalla. Luminen maa heijasti valoa ja se koski hänen hämärään tottuneisiin silmiinsä. Hetken siristeltyään hän alkoi erottaa asioita vankilansa ulkopuolelta. Hän näki hieman jälkiä, kivikkoa ja puron jonka pintaan oli kertynyt ohuen ohut kerros jäätä. Mutta ainut liike, jonka hän huomasi oli kaukana, talven karsiman puun oksilla istuvat varikset. Linnun laulu kuului läheltä, mutta ylempää. Ehkä linnan katolta.

Katsuon kädet alkoivat täristä ja kohta hänen oli pudottauduttava alas. Jalat tömähtivät lattiaan, ja ulkoa hän kuuli lintujen siipien äänen, kun ne lensivät pois. Ja hiljaisuus valtasi sellin jälleen.


Kylmä tuuli puhaltaa ikkunasta. Lunta on jo kertynyt hieman ikkunan edustalle, ja tuuli pöllyttää sitä selliin. Katsuo vetää täkin tiukemmin ympärilleen. Talven kylmetessä hänelle oli annettu uudempi täkki, mutta tilat olivat silti karut. Edessään Katsuolla on Akodon Johtajuus. Vartijan käytyä tuomassa ruokaa, oli Katsuo pyytänyt saada luettavaa vangitsemisensa ajaksi, jotta hänen kehityksensä samuraina ei kokonaan pysähtyisi, vaikka tietoa tulevasta ei ollut. Kakitan Miekka oli luettuna hänen vieressään. Hän palauttaisi sen, jahka oli tutkinut ja verrannut näitä kahta teosta kunnolla.

Jälleen Katsuo kuulee linnun laulua. Hitaasti hän laskee kirjan käsistään ja kurottaa ruokalautastaan kohti. Hän on jättänyt hieman leivänmuruja ja riisiä yli. Hän kerää ne nyrkkiinsä ja menee ikkunan alle. Hän punnitsee niitä kädessään ja katsoo ikkunaa. Ja sitten hän heittää ne ikkunaa kohti. Osa rapisee seinää vasten, osa jää ikkunan tasanteelle, mutta osa löytää tiensä ulos, hangen pinnalle.

Katsuo odottaa hetken. Kuuntelee. Ja kohta hän kuulee siipien äänen. Ja kuulee laulun.

Tämän kuultuaan Katsuo kurottaa jälleen kätensä ikkunaa kohti. Varovasti hän ponnistaa ja ja tarttuu jälleen kerran ikkunaan. Hitaasti hän nostaa itseään, kunnes näkee taas ulos. Lumi ja tuuli kylmäävät hänen sormiaan. Tuuli painaa hänen kasvojaan, mutta Katsuo pakottaa silmänsä auki. Ja kohta hänen silmänsä tavoittaa kaksi pientä lintua, vain jokusia metrejä hänen ikkunastaan. Ne ovat harmahtavia ja hieman mitäänsanomattoman näköisiä, mutta ne ovat elämää. Ne nokkivat muruja ja laulavat talven viimassa. Katsuo ei voi olla hymyilemättä. Kuukausiko oli vierähtänyt hänen vankeuttaan tässä pienessä sellissä, mutta pieni kipinä elämästä lämmittää häntä.

Mutta hänen kätensä punoittavat kylmästä ja pian hän ei voi enää pysyä ikkunalla. Ja jälleen hän on huoneensa vanki. Katsuo kävelee takaisin pedilleen ja ottaa Akodon Johtajuuden käsiinsä. Mihin hän jäikään?


Päivät ja viikot kulkevat eteenpäin. Kirjat muodostavat kaksi siistiä pinoa Katsuon selliin. Niiden määrästä hän laskee ajan kulua. Aluksi hän oli lukenut samuraiden perusteoksia, bushidosta, miekan tiestä ja sodasta. Sitten hieman uskonnollisempia tekstejä, Shinseistä kirjoitettuja teoksia ja koulukirjoja klaanien rakenteista ja moneista. Mutta pian hänen sielunsa oli käynyt kaipaamaan jotain vapaampaa ja tuoretta. Nyt Katsuolla on pinossa runoutta, matkakertomuksia ja kansantarinoita. Mutta tällä hetkellä hänen käsissään on Ashidaka Tenmaisan kynästä tullutta runokritiikkiä. Vaikka taiteilijan itsensä korottaminen oli näkyvää, hänen sanoissaan oli silti ajatusta, Katsuo ajattelee. Mutta nyt hän oli lukenut liian pitkään kritiikkiä.

Katsuo nousee ylös. Aurinko laskisi pian, joten lukeminen olisi tämän päivän osalta tehty. Hän kävelee ikkunan luokse ja tarttuu sen karmiin. Hän vetää itseään varovasti ylös, pitää hetken ja laskee itsensä alas rauhassa. Sormia kuumottaa, mutta hän on totuttanut kehoaan siihen. Aina ylös noustessaan hän näkee ikkunalle päätyneet leivänmurut ja riisinjyvät.

Hetken kuluttua Katsuo pudottautuu lattialle. Sitten hän alkaa tekemään muutamia muistamiaan katoja jiujitsua. Kehon rehkiessä hänen mielensä rauhottuu. Vielä jokunen harjoitteluliike ja hän alkaisi illallisen meditaationsa.

Tovi kuluu ja Katsuo istuu tutulla paikallaan oven edessä. Hän keskittyy hengitykseensä ja antaa mielen vaeltaa vapaana.

Kuluu tovi ja toinen, kun linnunlaulu havahduttaa hänet. Se kuuluu läheltä. Katsuo kohottaa katseensa ikkunaan ja näkee sen tasanteella pienen linnun. Lintu nokkii hänen tähteitään. Sitten se katsoo maassa istuvaa samuraita, kallistaa päätään ja visertää. Hymy valloittaa Katsuon.

Pehmeästi hän sanoo: “Hei. Olen Ashidaka Katsuo. Mukava tavata.”


Aamulla kehon harjoittamista, liikettä. Sitten, auringonsäteiden osuessa sellin sisäpuolelle, meditointia. Ruoka ja sen jälkeen lukemista. Sitten jälleen harjoittelua ja auringon laskiessa meditointia, kunnes unen valtakunta irrottaisi hänet vankeudestaan.

Aina välillä pieni lintu lensi sellin ikkunalle syömään. Joskus se uskaltautui jopa lattialle, jolla Katsuo eli. Katsuo säästi aina hieman murusia tuolle vankeutensa ainoalle ystävälle. Katsuo oli nimennyt linnun Eriksi ja sen laulu tuntui tuovan sanoja toivosta Katsuolle. Mutta niiden loppusoinnissa oli surullinen nuotti joka esti häntä unohtamasta tämänhetkisiä murheita ja tulevia uhkia.

Käsissään Katsuolla on kirja nimeltä Vaellus valossa tietoa kohti, Kakita Ayane nimisen artisaanin matkakertomus Pohjoisista provinsseista Shinden Asahinan mystisiin saleihin. Monet maisemat ovat tuttuja Katsuolle hänen aikaisemmalta vaellukseltaan, mutta Ayanen silmät luonnolle ja sen yksityiskohdille ovat tarkat ja tiedonjanoiset. Ehkäpä se jano oli johdattanut tuon maalarin Asahinojen ovelle.

Katsuo lukee havaintoja ja selvennyksiä suurella kiinnostuksella. Aiemmin hän ei ollut edes havainnut tietämättömyyttään luonnosta ja sen ihmeistä. Sitten eräs kappale pysäyttää hänet. Sitä lukiessaan pidättelemätön hymy nousee hänen huulilleen.

“Eri, pahoittelen käytöstäni.”

Eri kallistaa päätään kuin kysyvästi kuullessaan samurain pehmeän äänen.

“Huomaan nyt, että kutsuin sinua erehdyksessä peipoksi, vaikka nyt huomaan sinun olevan pajulintu. Pyydän anteeksi.”

Eri tuijottaa hetken Katsuota ennen kuin kääntyy jälleen murusiensa pariin. Katsuo kääntyy matkakertomuksen pariin ja jatkaa lukemistaan:

Pajulintu, tuo peipon surumielinen sukulainen. Rokuganin yleisin lintu, joskin sen laulu muistuttaa peippoa niin suuresti, että tuo äänekkäämpi ja iloisempi lintu jää matkalaisen mieleen paremmin. Vaatimaton ulkomuoto ja piileskelevä luonne tekeekin pajulinnusta tuntemattoman määrästään huolimatta, huomaamattoman muukalaisen, joka muodostaa enemmistön. Ehkäpä siitä unohduksesta tulee pajulinnun laulun surullinen sointi.

Kuin huomaamatta Katsuon käsi nousee hänen päänsä sivulle, sivellen lähes huomaamatonta pientä arpea. Puutarha ja syyssade.

Lintu lentää pois. Katsuo laskee kirjan käsistään. Hiljaisuus on äkkiä lohduton.

Eikä hän voi paeta ajatuksiaan.

Hiljaiset maan. Ne, jotka unohtuvat.

Linnunhäkki

L5R: Tie tyhjyyden meressä Honk1n