Tuulisen tien varrelta

Tarinoita Ashidaka Katsuosta Kakitan suvusta.

MAA

Gorou

Kallio tunsi aamukosteuden. Kallio tunsi pienet purot jotka kasaantuivat sammalten välissä ja eläimet jotka kulkivat kohti juomapaikkaa alemmilla rinteillä. Luonnolliseen järjestykseen sekoittui kuitenkin myös askeleita.

Laahaava askel vuorottelee normaalin vierellä. Puisen kepin kolahtelu säestää askelia. Yksinäinen miekka roikkuu ontuvan miehen obissa tämän tehdessä vaivalloista matkaansa vuoristopolulla. Kulahtanut kimono on paikoin paikattu ja olkihattu peittää hieman sotkuisia ruskeita hiuksia.

Kallio tuntee myös muita liikkeitä. Kaksi hahmoa lähestyvät ontuvaa miestä polun vierustalta. Toisen askel on raskas ja toispuolinen ison nuijan tuoman painon takia. Toinen askel on hyppelehtivä ja kevyt.

Kaksikko asettuu ontuvan miehen tielle. Toisen ilkkuva ääni ilmoittaa vaatimuksen. Raskaamman askeleen omaava hahmo murahtaa, kuin alleviivaten sanoja. Hetkeksi vaatimus jää kaikumaan vuorille.

Ontuva mies on hiljaa ja maa tärähtää hänen päästäessään kävelysauvansa kaatumaan maahan, käden siirtyessä katanan kahvalle. Ontuva jalka siirtyy eteen painon siirtyessä terveelle jalalle.

Ilkkuva ääni sanoo vielä jotain terävästi. Raskaat askeleet kuljettavat suuren hahmon lähemmäksi kulkijaa. Nuija nousee ilmaan murahduksen säestämänä. Ontuva hahmo ei kuitenkaan liikahdakkaan sanojen edessä.

Terä virtaa ulos sayastaan. Sen matka jatkaa suoraan isorakenteisen miehen oikean käden alle. Metalli leikkaa vasemmalta oikealle kulkiessaan kylkeä pitkin kohti rintakehää. Iho aukeaa ja kallio tuntee lämpimän veren pinnallaan.

Miekan suoristuessa oikean käden jatkeeksi ontuva mies tuo vasemman käden tukemaan miekkaa. Terä kääntyy ilmassa valmistuen palauttavaan iskuun. Raskas nuija kolahtaa maahan puoli metriä ontuvasta miehestä vasemmalle. Sen käyttäjän oikea polvi kolahtaa maahan kivun yllättäessä hänet. Ilkkuvan miehen ääni tukahtuu ja tämän käsi löytää veitsen turvakseen.

Raskasrakenteinen mies murahtaa nostaessaan itseään kohtaamaan ontuvan miehen, mutta ennen kuin hänen kätensä ehtii liikuttamaan raskasta nuijaa, korkealla oleva miekka jatkaa käännöksensä loppuun ja sen terä tulee voimalla alas purren syvälle raskaan miehen hartiaan. Lyönnin voima siirtää kuitenkin lyöjän painon vammautuneelle jalalle ja mies karjahtaa kivusta tasapainon pettäessä. Ontuva miehen keho kaatuu vääntyvän jalan perässä.

Kevyet hypähtävät askeleet kuljettavat ilkkuvan miehen lähelle kaatuvaa vastustajaa. Hän kurottaa veitsellään viiltäen tervettä jalkaa kevyesti samalla kun miekka irtoaa raskaasta kehosta ja kohtaa kevyen miehen vatsan ennen kuin tämä pääsee yhtään lähemmäksi. Miehen paino painautuu terää vasten ja terä jatkaa matkaansa läpi lihasta. Epäuskoinen korahdus pääsee ilmoille kevyen miehen kaatuessa kyljelleen miekka vatsassaan.

Hetken aikaa kolme hahmoa makaavat vierekkäin kalliolla hurmeen kostuttaessa kalliota. Vain raskas hengitys häiritsee luonnon harmoniaa.

Hiljakseen ontuva jalka kääntyy miehen alle ja tämä nostaa itsensä kätensä ja vuotavan jalkansa avulla ylös maasta.

Epävarmasti askeltaan hakeva hahmo nousee kahden kylmenevän ruumiin yläpuolelle. Kipu jalassa herättää muistoja. Ajalta kun hänen kimononsa ei ollut kulahtanut ja kun sitä koristivat vielä Kurkien tunnukset. Ajalta ennen monia virheitä. Ja vieläkään mies ei ollut niellyt hänet tuhonnutta ylpeyttä.

Mies muistaa akatemian. Kun hän ja vanhemmat oppilaat näyttivät nuorille oppilaille heidän paikkansa, kuten hänelle oltiin aikanaan näytetty. Hän muistaa katseen, joka huokui pelkoa voiman edessä. Ne olivat hyviä päiviä. Hänen arvonsa ja voimansa oli kaikilla tiedossa ja hän kykeni kävelemään selkä suorana perheensä edustajana. Mies tarttuu miekkaansa ja vetää sen irti elottomasta kehosta.

Kuitenkin hän muistaa oppilaan, joka ei ymmärtänyt akatemian oppilaiden järjestystä. Ashidakan karhean kukan, jonka mieli tuntui aina vaeltavan tuulissa. Pelokas oppilas oli katsonut anelevasti ympärilleen ja hetken hiljaisuuden jälkeen hieman sivulla istunut nuori Ashidaka oli noussut kiveltä ja kävellyt paikalle. Mies muistaa hymähtäneensä tämän kauniskasvoisen ja hennon pojan katsoessa häntä silmiin. Pojan olisi voinut kaataa tönäisemällä, mutta kun Ashidaka tarttui maassa olleeseen bokkeniin oli tätä ollut vaikea olla härnäämättä. Mitä mies ei tuolloin osannut odottaa, oli se, että Ashidaka vastasi loukkaakseen nopeasti toiminnalla. Yllättävää tunnekuohahdusta oli tasoittanut pojan yllättävän pätevä kyvykkyys.

Ontuva mies nosti maasta kävelysauvansa ja katsoi isoa miestä. Ensimmäinen isku heikentää ja hämää, toinen lopettaa. Niin Ashidaka oli hänelle tehnyt. Kakitan akatemiassa pelkän ensimmäisen iskun osuminen riitti osoittamaan voittajan. Mutta Ashidaka ei ollut tyytynyt pelkkään tekniseen voittoon, vaan tämä oli jatkanut ensimmäisen iskunsa jälkeen palauttavan vahvan iskun polveen. Oliko isku ollut oikeasti niin vahva vai oliko yllätys saanut hänen tasapainonsa taittamaan jalan oman painonsa alle? Sillä ei ollut niinkään merkitystä, mutta sen päivän jälkeen mies ei enää koskaan seisonut suorassa.

Useasti hän oli lähtönsä jälkeen miettinyt oliko tuo Ashidakan isku se joka vääristi hänen maailmansa, vai oliko hänen tiensä harhainen jo ennen sitä? Mikä oli se risteys, jolla hän oli ottanut suunnan joka veisi hänet vielä klaanin ulkopuolelle. Pitkään hänen jokainen askeleensa huusi vihaa Ashidakalle, mutta yksin matkatessa ei mies voinut paeta ajatuksiltaan. Itsesäälinsä ja raivonsa rauhoittuessa hän oli kuitenkin myös miettinyt Ashidakaa eri tavalla tässä vuoriston rauhassa.

Aggressiivisuus ja lyöntien kovuus kertoivat jotain tuon pojan itseluottamuksesta ja sen heikkoudesta. Hän selvästi koki tarpeelliseksi todistella itseään. Tuon päivän jälkeen monet muuttivatkin käytöstään Ashidakan lähellä. Toiset varoivat sanojaan, toiset yrittivät mielistellä, mutta Ashidaka ei päästänyt ketään lähelleen. Hän oli joko mielistelijöiden ympäröimänä tai yksin, mutta koskaan tämä ei puhunut kenellekkään kuin ystävälle. Aivan kuin hän olisi aina puhuessaan esiintynyt, oli kuulijoita yksi tai kymmeniä. Mies epäili että tuon kohtaamisen aikana hän oppi tuntemaan tuon Ashidakan pojan paremmin kuin kukaan muu akatemiassa.

Hento ja arvaamaton, omissa ajatuksissaan oleva ja vahvuudella siunattu… huolestuttava yhdistelmä kun sitä ajatteli. Mies hymähti jälleen kerran miettiessään että ehkä oppilaiden olisi pitänyt huolestua enemmän tuosta etäisestä Ashidakasta kuin koetusta simputuksesta. Mutta pienemmän puolustajan naamio peitti helposti varjot taakseen.

Mies havahtui ajatuksistaan ja katsoi taivaanrantaan. Jälleen hän velloi menneisyydessä. Kuinka vaikeaa olikaan elää huomista varten. Kävelysauva siirtyi tukemaan askelta ja ontuva askellus suuntasi syvemmälle länteen Maailmanrankavuoristoa pitkin.


TYHJYYS

Katsot minua silmiin. Huulillasi käy haikea hymy, kun yrität peittää surumielisyyden. Näemme aina vain harvemmin nykyään. Velvollisuus ja soturin tie kuljettavat minua vierailla mailla. Sinä taas olet onnellinen täällä ja seikkailuillasi. Sinun ei tarvitse matkustaa tai paeta mitään. Sinua rakastavat ihmiset ovat ympärilläsi eivätkä vaadi sinulta mitään.

Yrität vakuutella minulle että en minäkään kulje yksin, mutta sisälläsi tiedät että samurain tiellä uhrauksia on tehtävä.

Muistelen menneitä. Kun olin yksin ja harjoittelin, sinä kerroit kuinka leikit ystäviesi kanssa. Kun minut ohjattiin kouluun, sinä juoksentelit metsissä ja löysit uusia kauniita paikkoja. Äitini tuhahtaessa ja isäni huutaessa minua harjoittelemaan kovempaa, olit sinä jo omillasi ja teit mitä tahdoit. Kuinka tahdoinkaan elämäsi.

Mutta nyt en halaja elämääsi samalla tavalla. Ensimmäistä kertaa ymmärrän ja hyväksyn paikkani omalla tielläni.

Kuulen hiekan rahinaa. Hän on saapumassa. Sinä et näin tekisi, mutta minulla on vastuu. En voi.. en saa antaa tunteiden hidastaa minua. Toivottavasti hän ymmärtää, tämä on jo valmiiksi vaikeinta mitä olen tehnyt. Haikeat silmäsi tuijottavat minua yhä, mutta suru jää naamioiduksi.

Taivas jyrähtää ja se vapauttaa vesipisaroita niskaani. Vesi luo virtoja jotka vaeltavat kasvojeni yli. Silmäni peittäessään ne jatkavat matkaa kuin vuolaasti virtaavat kyyneleet. Ainoat minulle sallitut.

Maailmasi alkaa jyrisemään. Jokaisen pisaran osuessa järven pintaan maailmasi hajoaa enemmän. Kasvosi katoavat väreilyyn.

Lähiaikoina olen miettinyt. Vaikka olisitkin olemassa, en tiedä olisiko meistä oikeasti tullut ystäviä.

Kuinka kateellinen silti olenkaan sinulle, poika väärinpäin vuoriston juurelta.

Hyvästi.


TUULI

Kirje kotiin

Tuuli oli yltymässä. Vuorilta se laskeutui, vahvistuen saapuessaan järven selälle. Se alkoi liikuttamaan veden tyyntä pintaa ja pian pieniä aaltoja iskeytyi rantaan. Tuulen tie jatkui rannasta kylään ja siellä se tarttui kävelytiellä naishahmon hiuksiin ja vaatteisiin saaden ne lepattamaan. Nainen katsoi taivaalle. Sade olisi pian täällä.

Tuulelta suojassa vasaran kilahdukset täyttivät tilaa. Metalli pakottui muotoonsa jokaisella iskulla. Hetkittäin se laskettiin veteen, mutta pian taas tuli ja vasara kohtasivat sen. Vahvat kädet takoivat sitä voimalla. Ne kuuluivat tuimalle miehelle joka tottuneesti käsitteli metallia ja tulta. Mutta tänään hänen iskuissa oli ylimääräistä paloa.

“Ashidaka Masaru-san, sielussanne kuohuu. Teidän olisi parasta laskea metalli, ennen kuin se on runnottu käyttökelvottomaksi.”

Ovelta kuuluva lause sai miehen miltei käännähtämään ja huutamaan vihoissaan mutta jo puolessa välissä käännöstä hän tiesi että rauhoittuminen olisi tärkeää. Sanoissa kaikui totuus ja kyllä hän tiesi itsekin että hänen mielensä ei ollut rauhassa. Sen huomasi jo siitä että hän ei ollut huomannut avautuvan oven sisään päästämää tuulenvirettä tai sisään saapunutta hahmoa. Ainutta hahmoa joka sai Masarun kuuluisan ylpeyden ja hyökkäävyyden rauhoittumaan. Hieman nolona hän kohtasi vaimonsa katseen.

“Noh, tota.. ehkä oot oikeassa.” mies laski vasaran ja uitti vielä kerran metallin vedessä. “Pikkasen ehkä ajatuksissani. Sori.”

Nainen sulki oven takanaan. “Arvoisa iltatähtemmekö teidän mieltänne vaivaa?” hänen terävät silmänsä kohtasivat Masarun katseen.

“Älä nyt viitti olla tommonen nytki! Suahan se tuntuu nykyään kuuntelevan! Mä en käsitä…” Masarun reaktio oli vahva, mutta nainen osasi odottaa tätä ja keskeytti lauseen nopeasti. “Luitteko hänen kirjeensä kokonaan?”

“Eipä tarvinnu! DOJIEN KOULUUN!?! Kyl meil on tarpeeks suunsoittajia ja paperin pyörittäjiä, eipä niist…” ja Masaru sulki suunsa nopeasti ymmärtäessään kuohahduksensa. Ärtymyksen ja pelon sekaisena hän katsoi vaimoaan. Vaikka tämä nainen ei olisikaan ollut keskustelutaidon mestari, ei hän olisi halunnut loukata vaimoaan ja tämän tehtäviä tuolla tavalla. Mutta nyt hänestä tuntui että hänen poikansa oli poikkeamassa tieltä jolle kouluttautumiseen ja järjestämiseen Masaru oli nähnyt niin paljon vaivaa. Rauhoittuen hän jatkoi: “Tai siis. Kyl sä tiiät mitä mä tarkotan.”

Naisen naamio oli kuitenkin pysynyt paikoillaan. Hän tiesi että miehensä oli purkauduttava jotta saisi rauhan. Ja jos tämä olisi pahoillaan, kuuntelisi tämä paremmin mitä hänellä oli sanottavana. “Jokainen joka on kuullut teidän puhuvan Katsuosta, tietää kyllä mitä tarkoitatte. Soturi, johtaja ja tulevien tarujen samurai, saken määrästä riippuen.” nainen kevensi sanojaan ja päästi pienen hymyn rauhoittaakseen aviomiestään.

Masarun olo helpottui ja hetken etsittyään sanoja sanoi: “Mutta kun Daidoji Kenjin jälkeen kuuli viel siitä kohtaamisesta Leijonan kanssa sillalla ja muusta ni uskoin et se ois kasvanu vihdoinki kunnialliseks soturiks. Ja sit joku runoilijoiden koulu…”
Masaru käänsi epävarmat silmänsä vaimoonsa “…tuntuu silt et se ihan kiusallaa tekis tän isälleen. Oon ollu niin ylpeä siit ja nyt tällain yllätys. Ei ees tuu käymää kotona. Yumi… me ei tästä enää nuorennuta.” Nainen tiesi tämän vallan hyvin. Hän oli ollut samanlainen kun hänen tyttärensä Mariko oli ollut nuorempi. Mutta Masarulle oli vaikea ajatus kuvitella naista perheen päänä ja varsinkin Marikon kihlautumisen jälkeen tämä oli enemmän Leijonien mailla. Katsuon syntymä oli ollut myöhäisten vuosien ilo Masarulle.

“Teidän olisi hyvä lukea kirje kokonaan. Ehkä hän ei ole unohtanut tietä joka on valmisteltu.”

Naisen sanoja tuki hänen ojentamansa rutistunut kirje. Masaru mietti hetken, mutta tarttui sitten kirjeeseen. Hän hengitti syvään ja alkoi lukemaan. Nainen antoi tälle tilaa, käveli ovelle ja sen avatessaan päästi raikkaan tuulahduksen sateisesta ilmasta sisälle pajaan.

Masarun silmät siirtyivät sanasta toiseen. Lievä epäuskon häivähdys kävi hänen kasvoillaan, mutta se vaihtui pian innokkaan tyytyväiseen hymyyn. Masaru nosti katseensa kirjeestä vaimoonsa.
“Tämähän tarkottaa… “
“Niin mieheni, hän ei ole jättämässä soturin tietä. Hän on risteyksessä ja etsimässä suurempaa tietä.” Naista lämmitti Masarun into ja usko poikaansa. Hänelle itselleen oli nuoruuden vastoinkäymisistä lähtien ollut vaikeaa nähdä valoisaa tulevaisuutta mutta Masarun innossa oli jotain aitoa. Se sai uskomaan että yksi ihminen voisi oikeasti vaikuttaa kohtaloonsa. Nainen oli jo astumassa ulos kun Masarun ääni kuului vielä hänen takaansa: “Arvon Ashidaka Yumiko-sama. Oot hieno ihminen, eikä tuu sanottua sitä tarpeeks. Kiitos et oot kattomas tällasen rentun perään vaikka se joskus onki varmaa rankkaa.” Sanat olivat tönkköjä mutta nainen tunsi jälleen lämmön sisällään. Kauniita sanoja hän kuuli usein, mutta näillä hapuilevilla lauseilla oli aivan erilaista painoa.

Yumikon astuessa ulos, puhdistava sade piiskasi maata. Vahva kostea tuuli hyväili hänen kasvojaan ja hiuksiaan. Yumiko sulki silmänsä ja nautti siitä. Tunkkainen ilma sai eloa vedestä ja tuuli sai hänet tuntemaan itsensä eläväksi. Silmänsä auetessa hän pohti kuinka ensimmäistä kertaa hän ja Masaru olivat samaa mieltä Katsuon tien suunnasta. Kunpa poika vielä selviäisi hengissä ja kunnialla tiellään.

Jossain idässä matkamies näki lähestyvät sadepilvet ja suojasi itseään olkihatulla. Ensimmäisten sadepisaroiden osuessa hänen hattuunsa hän mietti yötä kahden viikon takaa. Ajatus kylmäsi hänen sieluaan ja hän päästi mielensä taas vaeltamaan tuuleen, pohtimaan maailmaansa ja voimia jotka sitä uhkasivat. Hän ei kuitenkaan kyyristynyt sateen ja pelon alla, vaan jatkoi varmasti matkaa eteenpäin selkä suorana ja tuulen saattamana.


TULI

Daidoji Kenji

Laiska tuuli leikitteli hiljakseen tuulikellon kanssa joka oli asetettu suuren asumuksen ulkopuolelle. Sen alapuolella jännittynyt muoto seisoi oven edessä kuunnellen kellon ääntä ja tarkkaili taivasta. Aurinko oli kerennyt jo korkealle ja linnut olivat visertäneet useat serenaadit kauniin päivän kunniaksi kun Yojimbo kuuli herransa viimein nousevan levoltaan. Tämä oli helpotus, sillä hänen herransa oli jo pitkään voinut huonosti, eikä soturi tiennyt milloin tämä vanha mies hengittäisi viimeiset henkäyksensä. Mutta hän myös tiesi että vanha mies oli hyvin itsepäinen tiettyjen asioiden suhteen. Nuhtelu ja piikittely seurasi aina jos tätä vanhaa miestä erehtyi herättämään ennen kuin hänen mielensä valitsi siihen sopivan hetken. Saken määrä vanhuksen vatsassa pitkitti tätä vaadittua aikaa suuresti. Ja kauniit tyttöset toivat aivan oman ulottuvuutensa vanhuksen ymmärrykseen päivästä ja yöstä. Tämä toi hymyn Yojimbon huulille. Ainakin hän seurasi herraa joka oli mies eikä järkkymätön muoto bushidon kalliosta hakattu. Ajatuksen teennäinen runollisuus viihdytti häntä. Ehkäpä Katsuo oli sittenkin saanut hänen päähänsä taottua jotain, vaikkakin se melkein saikin samurain repeämään kuuluvaan nauruun. Syksyn lehti ja kivenmurikka, todellakin!

Vanha mies venytteli ja haukotteli kuuluvasti. Moni hänen iässään oleva oli valinnut munkin tien, mutta hän ei aikonut päätään ajaa. Hänen huoneettaan koristivat todistukset ja kirjeet monilta arvostetuilta samurailta ja vallanpitäjiltä. Eniten tilaa oli varattu kuitenkin miehen omalle mielelle ja seinälle aseteltu suuri kauniilla käsialalla kirjoitettu paperi kokosi kaiken ympärillään olevan miehen filosofian sanoiksi:

“Olento veden,
tanssii virtaa myötäillen.
Lentoon yllättäen.”

Vanhus ei enää ollut kovin ylpeä noista riveistä jotka oli poikasena kirjoittanut, mutta niistä hänet tunnettiin. Hänen sodistaan ja suurista ajatuksistaan oli jo runsaasti aikaa. Koriseva yskänpuuska muistutti häntä aikansa vähenemisestä. Ohueeseen seinään heijastui hänen suojelijansa varjo. Samurai ei saanut salakuunnella, mutta vanhus ei ollut niin naiivi että olisi uskonut täysin bushidon säätämiin lakeihin. Nuorukainen kuuli hänet ja varmasti paini jälleen säälin kanssa. Mutta sentään hän malttoi pysyä toisella puolella. Vanhuksen yskään sekoittui naurua. Voi kuinka hänen yojimbonsa tulisikaan olemaan onnellinen vapaudestaan, kun hänen ei tarvitsisi enää tarkkailla kuolemanjumalan hidasta työtä vanhuksen kehossa. Tai seurata vierestä vanhuksen ilonpitoa. Vanhus oli nähnyt monenlaisia mestareita yojimboineen, mutta ei halunnut että heidät nähtäisiin parina. Olihan hän Daidoji Kenji, sotaveteraani, filosofi ja taisa, alaisuudessaan jopa 700 miestä. Onneksi shogun ei ollut nähnyt hänen tilaansa lähiaikoina, sillä näistä asioista hänet olisi pakotettu luopumaan. Mutta Kenji aikoi kuolla samuraina ja suurena miehenä, eikä haihtua historiaan vanhana höperönä. Hänen tulensa palaisi kirkkaana loppuun asti, vaati se mitä vaati. Yojimbo tai ei, ei hän halunnut näyttäytyä miehenä joka kaipasi suojelua. Yojimbolla oli vapaammat kädet kuin varmaan kellään samanlaisella valtakunnassa, mutta tämä helposti maalasi kuvan että tämä olisi huono työssään. Kenji ei välittänyt, kyllä nuorukainen saisi hyvän paikan mistä halusi niillä suosituksilla mitä hän oli kirjoittanut, ajattelivatpa ulkopuoliset mitä tahansa.

Hitaasti hän nousi ylös. Hänen kehonsa ei enää kestäisi pitkään ja tämä aurinkoinen aamu saattoi olla hänen viimeisensä jaloillaan. Vielä kuukausi sitten, nuoren Daidojin tullessa tapaamaan häntä, oli vuode ominut vanhuksen. Hän ei olisi halunnut edes tavata tällöin miestä, mutta tämä oli nainut itsensä Dojin sukuun ja kantaessaan Daidojien moneja, hän tulisi tarvitsemaan kaiken tiedon mitä vanhus pystyi tarjoamaan. Poliittisesti suuri saavutus, mutta Daidojin elämä hoveissa tulisi olemaan mutkikas, eikä vanhus uskonut että nuorukainen tulisi nauttimaan oloistaan suurissa hoveissa.

Vanhuksen katse suuntasi ympäri huoneen jonka hän tunti jokaista senttimetriä myöten. Hänen daishonsa oli telineessään ja loi huoneelle arvokasta samurain henkeä. Miekkoja sivusivat hänen koristeellinen ja kaunis Yuminsa sekä yksinkertainen ja kulunut Han-kyunsa. Jousiaseet olivat hänelle miekkoja tärkeämpiä. Yumilla hän oli valloittanut hovit ja kevyemmällä han-kyullaan hän oli taistellut sodissa ja luonut pohjan menestykselleen. Moni samurai olisi pitänyt huonetta mauttoman täyteen ympätyllä, mutta ikänsä lisääntyessä Kenji oli alkanut pitämään siitä että yhdellä katseella vuoteeltaan hän näki elämänsä saavutukset. Ne lämmittivät hänen mieltään suuresti. Sama se mitä muut miettivät.

Vanhus pukeutui hitaasti tarkkaillen Yojimbonsa varjoa. Tuo oli sotilas ja metsästäjä. Rakennettu ja kasvatettu sotimaan. Velvollisuus jota hän itsekkin oli aikanaan seurannut. He olivat tärkeitä työkaluja, mutta se vaati viisaan… ei, ovelan miehen ohjaamaan heitä. Daidojien hienous oli se, että Kurki klaanin edustajista he edustivat parhaiten go-pöydän nappuloita. Heidän siirtämisensä juuri ylemmän johdon käskyjen mukaan oli mahdollista, mutta muut helposti keskittyivät omaan kunniaansa. Silti Kakitoilla voitiin saada uhattua vihollisen kunniaa. Varsinkin Leijonien kohdalla Kakitat pohjustivat tietä voittoon. Kunnioiden kohdatessa Leijonat unohtivat helposti ylivoimaiset taktiikkansa ja tahtoivat osoittaa Kakitat heikommaksi kaksintaistelussa. Kuinka ylpeys olikaan kaksiteräinen miekka. Ylivoimainen sotavoima voitiin ohjata paikkaan jossa se ei voinut taistella yhtnäisenä. Hoveissa käytävässä taistelussa voitiin tuoda yllättäviä elementtejä taistelukentille ja lopettaa taistelu ilman verta.

Kenji hymyili sille kuinka samat ajatukset ottivat tutun muotonsa, saman muodon minssä hän esitti ne nuorille opiskelijoille. Kaikki kuuntelivat keskittyneinä hänen toistaessaan samoja asioita, mutta yksi poikkeus nousi hänen mieleensä. Niitä oli ollut monia, mutta vasta vanhoilla päivillään hän oli alkanut arvostamaan niitä jotka poikkesivat rivistä. Arvostettu Ashidakan perhe oli lähettänyt yhden vesansa hänen oppiinsa. Tämä yllätti Kenjin todella positiivisesti, sillä Ashidaka oli vasta saanut vasalliperhe asemansa, mutta heidän taiteensa teräksen kanssa oli kauneinta mitä kurjet kykenivät tarjoamaan. Ja useat Kakitat ohittivat Daidojien sotataidon keskittyäkseen “kunniallisempaan” sotataitoonsa. Mutta tämä yksi oppilas viihdytti häntä suuresti.

Ulkoisesti tämä Ashidaka Katsuo Kakitan suvusta teki kaiken odotetusti: kysyi, kehui, pohti. Hän oli Kakitojen kouluttama miekan taidossa ja hänen sanoissaan oli kauneutta ja painoa jota tuli vain harvoin vasstaan. Mutta Kenji näki että Ashidaka ei uskonut opettajaansa täysin. Kenji oikein nautti rietastella tämän oppilaan edessä testatessaan tämän naamion rajoja. Mutta naamio pysyi. Jokin tuon pojan kaukaisissa mutta kylmissä silmissä kiehtoi Kenjiä. Hän vaistosi myrskyä, ahdistusta, turhautumista ja vihaa todella kunniallisen ulkokuoren alla. Poika oli kuten hän nuorena. Valitsisiko hän ehdottoman bushidon tien, vai irtautuisko hän perinteistä? Molemmat tiet olivat mahdollisia teitä jopa suuruuteen asti, mutta poika ei perinteisiin tyydyttäytymällä tulisi saavuttamaan niitä suuruuksia. Eikä pojan innostuksen puute go-laudan ääressä helpottanut tämän tavoittamista. Hän ei tuntunut ymmärtävän miten ihmiset voisivat toimia nappuloiden tavoin. Kerran tai kaksi Kenji pakoitti pojan juomaan runsaita määriä sakea näennäisen mielijohteisesti, mutta hän halusi avata pojan mielen ja kurkistaa sisään. Pojan ajatukset olivat kauniita ja pohtivia, mutta ihmisistä poika oli kiinnostunut. Ei ehkä ystävinä vaan mysteereinä… miltei esteinä ja vastustajina. Tämä tuntui oudolta, sillä muut oppilaat tuntuivat katsovan poikaa ylöspäin ja kuuntelivat kun hänellä oli sanottavaa. Tuntui että poika otti jokaisen kehun halveksuntana. Ehkä hänen Doji äitinsä oli iskostanut pojan takaraivoon uhan kauniiksi sanoiksi puetuista veitsistä. Mutta isältä tämä poika oli selvästi saanut uhonsa. Se oli piilloitettu niin että tuskin poika itsekkään sitä huomasi, mutta siellä se oli. Pieni tuli palamassa tyynen pinnan alla.

Jälleen raju yskä värisytti vanhan samurain tähän maailmaan. Hänen olisi tänään hoidettava kaikki tarpeelliset kirjeet eteenpäin. Hän ennemmin kuolisi kuin kirjoittaisi shogunille tai muille johtajille kirjeen vapisevin käsin. Silti ennen kuin hän astui pitkällä olevaan päivään hän pohti missä tämä nuorukainen oli. Hän oli kuullut tämän kohtaamisesta hyökkäävän Leijonan kanssa eräällä sillalla, sekä hymäillyt kuullessaan että nuorukainen oli ottanut Leijonan valvollisuuden hoidettavakseen ja palauttanut tämän miekat Leijonien perheelle. Teon vilpittömyys ja rohkeus kilpaili vain teon röyhkeyden kanssa! Ehkä nuorukainen oli sittenkin ottanut opikseen Kenjin sanoista. Nuorukainen kantoi Ashidakan nimeä, mutta Kenji oli tyytyväinen että useat, varsinkin Heiminit, kutsuivat häntä lempinimellä: “mieli tuulessa”. Ehkä ajan kanssa tämä erottaisi häntä muista kapeakatseisista Kakitoista. Ellei hän eroaisi, historia nielaisisi tuonkin samurain piemyteensä.

Vanhus varmisti vielä kerran vaatetuksensa siisteyden ja antoi katseensa vaeltaa huoneensa läpi. Hän ei katunut mitään. Selkänsä vaivalloisesti suoristaen hän käveli ovelle ja avasi sen. Hänen omien käsiensä rakentama tuulikello kertoi laiskalla äänellään seesteisestä päivästä. Vanhuksen karkea Yojimbo käänsi katseensa ja vanhus kohtasi sen järkkymättömänä. Hän astui ensimmäiset askeleet ja hetken päästä Yojimbo alkoi jäljittelemään niitä.

Linnut lauloivat kauniisti ja kirsikkapuut puhkesivat kukkaan. Tällaisena päivänä olisi onni kahden sielun liittyä yhteen. Kymmenien mailien päässä, Muchin kylässä, Hanami juhla oli jo alkanut. Ja viidestä matkalaisesta yksi kuunteli tuulikellojen ääntä.

Tuulisen tien varrelta

L5R: Tie tyhjyyden meressä Honk1n