VIIMEISET ASKELEET ENSIMMÄISELLÄ TIELLÄ
Ensimmäinen kirsikankukka oli pudonnut täydessä loistossaan puusta yöllä. Hanami-juhlan aika oli täällä.
Silti aamussa kajahtavat äänet kertoivat miehestä joka ei välittänyt kevään kukkien loistosta. Äänet lähtivät puusta joka toistuvasti kohtasi miehen raajan toisensa jälkeen. Soturin lyöntejä ja potkuja ohjasivat sotilaan turhauma rauhan aikana. Hänen ympärillään oli samuraita jotka olivat pehmeitä eivätkä ymmärtäneet rauhan ajan olevan väliaikaista harhaa. Puun runko rasahti jälleen vahvasti ja mies tunsi itselleen asettamansa hullun tavoitteen lähestyvän. Puhua he jaksoivat, mutta mitään ne eivät saaneet aikaiseksi, mies ajatteli. Lihaksensa olivat väsymässä, mutta mies vain lisäsi tahtia. Hänellä ei olisi kauaa aikaa ennen kuin velvollisuus kutsuisi häntä. Daidoji Sosuo inhosi näitä tilanteita.
Aamussa oli myös toinen soturin hahmo, mutta tämän harjoitteissa ei ollut raakaa voimaa ja aamun seesteisyyttä häiritsevää meteliä. Asahina Harunon miekka tanssi ilmassa, piirtäen kauniita kuvia ulkopuolisen silmä, mutta sisäisesti tämä miekan tietä kulkeva naisen kättä ei myöskään ohjannut kauneus vaan vahva tavoite. Hän kasvaisi. Hän hallitsisi tämän miekan tavoilla joita se röyhkeä Kakita ei koskaan oppisi ymmärtämään. Mutta kuten akatemiassa, hänen olisi tehtävä töitä. Enemmän kuin kukaan muu. Hän veisi tämän erilaiselle tasolle. Unelma antoi hänelle voimaa, mutta pian Haruno hautasi ajatukset tajutessaan niiden itsekkyyden. Bushidossa ei ollut sille sijaa. Ehkä Katsuo oli oikeassa, ehkä Haruno ei osannut irtautua kaikesta maallisesta kun kykynsä kohtasivat epäilyä. Tavoittelee muttei halua. Haruno pysäytti liikkeensä ja hengitti ulos. Tyhjennettyän ajatuksensa uhostaan, hänen mielensä rauhottui. Ja rauhallisena ollessaan hän ei kokenut enää olevansa yksin. Liike tuntui huomattavasti kevyemmältä.
Aurinko jatkoi kohoamistaan ja viidestä matkalaisesta loputkin nousivat vastaanottamaan Hanei-juhlan valon. Heille majapaikan osoittanut munkki oli jo kadonnut. Doji Asami nousi yllättävän levollisena. Viimein tämän kaamean matkan pää oli saavutettu. Tamiko oli silti saanut vielä yhden osuman perille ennenkuin Asami oli edes nähnyt serkkuaan. Majatalot täynnä! Kyllähän Asami oli ollut jo eilen matkoillaan huolissaan myöhästymisestä, mutta että hänelle ei olisi varattu omaa yöpymistilaa valmiiksi!? Tamiko tulisi kyllä oppimaan ketä hän yrittää vähätellä. Asami ei enää ollut sama tyttönen kuin silloin kun he olivat viimeksi kohdanneet. Jo pelkästään tällä matkalla hän oli varmasti nähnyt enemmän maailmasta kuin Tamiko tulisi koskaan näkemään. Ajatus herkisti pienen hymyn Asamin kasvoille. Kyllä, tästä voisi tulla oikein hyvä päivä jos hän vain varoisi astumasta enään yhteenkään Tamikon ansaan.
Asahina Kenshin pohti munkin sanoja, olivatko ne totta vai munkeille ominaista kiusoittelua ja arvoituksellisuutta. Oliko hääseremonia hänen vastuullaan? Tavallista nopeammin Kenshin heräsi näistä pohdinnoistaan. Asiasta olisi otettava selvää mahdollisimman nopeasti. Seremonian jälkeen hän voisi pohtia edellisen päivän vierailua ja kylän kohtaloa lisää. Shugenjan hoitaessa viimeisiä aamuriittejään, liittyi Ashidaka Katsuo Harunon seuraan harjoittamaan iajutsuaan. Ehkä se rauhoittaisi levottoman mielen, Katsuo pohti.
Heräilevän kylän nautiskelevan rauhallisuuden rikkoi ääni metsän laidalta. Daidoji Sosuo saavutti tavoitteensa ja vastustajanaan ollut puu kaatui maahan hänen mukanaan. Tämä rauhitti soturin mieltä hieman. Tyytyväinen hymy pääsi käymään hänen huulillaan. Näkisipä noiden taiteellisten Kakitojen tekevän saman perässä. Noustessaan istumaan Sosuo huomasi että suojeltavansa, Doji Asami, oli pienen matkan päässä katsomassa häntä. Kuinka kauan Dojin suvun jälkeläinen olikaan ollut hereillä tarkkailemassa. Eikö hän voinut jättää Sosuota omaan rauhaansa edes hetkeksi harjoittelun ajaksi. Velvollisuutensa ymmärtäen Sosuo kuitenkin nopeasti karkoitti mietteen mielestään. Tämä oli hänen tehtäväkseen asetettu ja se oli hänen tarkoituksensa.
Asami odotti rauhallisen oloisena että hänen seuralaisensa valmistautuivat, mutta sisällä hän oli kärsimätön pääsemään sivistyneiden ihmisten pariin ja omaan elementtiinsä. Silti hän koki että nämä matkalaiset saattaisivat olla tärkeitä voimavaroja hänen astuessaan Tamikon järjestämiin juhliin. Ja näin viisi matkalaista kävelivät viimeiset vähäiset askeleet ja viimein he saattoivat heidät yhdistäneen matkan loppuun.
KUKKIEN JUHLAA
Kun viidet askeleet lähestyivät Muji-nimisen kylän keskustaa ja alkavat juhlallisuudet pystyi kauempaa kuulemaan. Hyvin nopeasti matkaajia vastaan tuli palvelija, omaa genpukku seremoniaansa suorittava samurai Dojin perheestä, joka matkaajat tunnistaessaan oli päällisin puolin rauhallinen ja vastaanottava, mutta naaimonsa alla helpottuneisuus ja jännittyneisyys vallitsivat. Matkaajat olivat saapuneet viime hetkillä ja vaikka palvelija yritti keskittyä ottamaan Doji Asamin kunnioittavasti vastaan emäntänsä käskystä, hän ei voinut olla vilkuilematta Asahina Kenshinin suuntaan kärsimättömästi. Tämän shugenjan saapuminen oli ollut epäilyn alla ja jopa sulhanen itse oli alkanut pohtimaan vaihtoehtoja. Mutta nyt shugenja oli tullut hänen eteensä ja hän hädin tuskin malttoi suorittaa etiketit ja muut velvollisuutensa loppuun halutessaan viedä tiedon asiasta Daidoji Kuzuwalle mahdollisimman nopeasti. Toivottavasti hän ei ollut poistunut talostaan, sillä tällaisesta vieraiden paljoudesta hänet olisi hankala löytää.
Viisi matkalaista halusivat peseytyä ja valmistautua juhlaan. Ennen poistumistaan palvelija antoi heille suunnan tarpeisiinsa, tilannetta varten rakennettuihin kylpytilkoihin teehuoneen sivurakennuksessa, mutta tämän poistuessa Doji Asamin kauniin rauhalliset kasvot meinasivat nykiä. Hänelle ei oltu osoitettu yöpymispaikkaa. Kuitenkin tämän tiedostavana ja hieman jo ennakoineena, Daidoji Sosuo päätti nopean peseytymisen jälkeen lähteä etsimään heille majapaikkaa haiminien taloista. Löytäessään sopivan talon ja miellyttävän majoittajan, kaivoi hän kupeestaan kolikon jonka arvolla heiminin loppuvuosi tulisi olemaan huomattavasti ylellisempi. Doji asami piti peseytymisaikansa pitkänä, mutta nautiskelun lisäksi hän hyödynsi aikansa kaunistamiseensa. Tämä todellakin hohkasi hänestä kun nainen saapui jälleen matkalaisten joukkoon.
Ihmisten paljous ja äänet kasvoivat matkalaisten puhdistumisen myötä. Hanami juhla oli alkanut. Ja viimein Doji Asami sai kutsun jota oli odottanut. Hänelle ja muille matkalaisille tuotiin tieto, että eräs tärkeä henkilö odotti heitä teehuoneessa. Asamin silmät piirtyivät viivoiksi ja kaikki näkyvä tunne, pohdinta ja epäilys tuntui imeytyvän hänen kasvojensa tyyneyteen. Mutta se oli vain kuori, hovinaisen sotanaamio, joka hänen kasvoilleen asettui. Kohtaaminen kasvokkain hänen ja Tamikon välillä oli viimeinkin täällä. Asami nyökkäsi matkakumppaneilleen merkiksi siitä että nämä seuraisivat häntä. Hän johti viisikon askeleet teehuoneen päärakennuksen etuovelle.
Teetalo oli viihtyisä ja kauniisti sisustettu, selvästi muutettu normaalista käyttötarkoituksestaan juhla- ja majoitustarpeisiin. Selkeästi häitä varten se oli varusteltu ja varattu arvokkaimmille sekä läheisimmille vieraille. Se, että heille ei oltu tarjottu yösijaa täältä, ei jäänyt huomaamatta Asamilta. Joka käänteessä Tamiko iski pienellä hyökkäyksellä häntä, mutta hämpä kestäisikin tämän. Hän oli kuitenkin matkannut tärkeiden vieraiden kanssa ja jopa varmistanut että Shugenja, joka ilmeisesti oli vastuussa seremoniasta, oli päässyt turvallisesti paikalle. Hieman ehkä aika oli käynyt väliin, mutta tärkeintä oli että he olivat täällä. Ja millaisten matkan jälkeen! Kyllä, se oli samurain tie joka heitä oli kuljettanut, eikä mikään hemmotellun ylemmistön tie. Asami tunsi olevansa valmis kohtaamaan kilpailijansa. Astuessaan sisään he kohtasivat kauniin tilan, jonka takaseinältä oli luettavissa Tamikon käden jälki suuressa ja eloisassa kukka-asetelmassa. Kukkamaljakon takana oli nähtävissä kalligrafia kirjotelma:
“Huiput vaahtopäiden,
halkovat kurjen siivet,
ennen talvea”
Näiden teosten edessä seisoi kuitenkin huoneen värähtelevin olento. Tamiko, viimeistä päiväänsä Daidoji, seisoi heitä vastassa. Hänen valoisa olemuksensa toivotti heidät lämpimästi tervetulleiksi, ylistäen vielä saapumispäivän ja matkalaisten upeutta. Ja ensimmäisenä hänen sanansa iloitsivat Asamin saapumista, mutta Asamin naamioon ei tullut säröäkään. Kyllä hän tiesi missä oli. Jopa maininta Sosuon suuntaan ja viittaukseen Asamin arvoisesta suojelijasta virtasi Asamin korvien ohi. Hän ei antanut minkään asian jäädä häntä vaivaamaan.
Samaan aikaan Ashidakan vesa, Katsuo, mittasi tätä naista katseellaan ja korvillaan. Tämä ei ollut aivan mitä hän odotti Asamin kuvailujen perusteella. Toisaalta Dojien kauniit sanat olivat legendaarisia ja niiden luomasta hunnusta oli vaikeaa nähdä läpi. Kurkien sivistyksen varjojen huomaamattomuus hieman kammotti häntä jo nyt. Muidenkin matkalaisten kumartaessa daimyon tyttärellle joka illan morsiammena tulisi toimimaan ja Asamin kehuessa kylää ja ajankohtaa, päätti Katsuokin rohkaistua ja antaa sanansa toimia mittapuuna hänen arvolleen:
“Jo ensimmäinen
kukka kevään, liiteli
ovella vastaamme.”
Runo oli pikaisesti sepitetty, mutta Katsuon ääni ja painotukset saivat senkin sointumaan tilassa kauniisti ja katseellaan ohjaten, osoitti hän sanat Tamikolle, päivälle sekä näiden viehättävyydelle. Tamiko ei voinut olla peittämättä hymyään. Hän oli tahtonut nähdä ja toivottaa tervetulleeksi serkkunsa seurueineen, mutta tämän nuoren miehen kaunis ääni oli lämmittävä yllätys muodollisuuksien välissä. Nopeasti hän kuitenkin palautti keskittymisensä serkkuunsa ja tarkkaili Asamin kasvoja. Kuinka peittävät ne olivatkaan Asamin oikeiden ajatusten peittona.
Asahina Kenshin odotti muodollisuuksien etenemistä, mutta Katsuon sanojen jälkeen hän rohkeni esittäytymään, toivoen lisätietoa illan tehtävistään. Lievä pettymys virtasi hänen ylitseen Tamikon ilmoittaessa että sulhanen tulisi ottamaan Kenshiniin yhteyttä piakkoin. Tehtävän laatu ei vieläkään ollut varmistunut hänelle.
Muiden pohtiessa sanojen valintaa ja seremonian etenemistä, Daidoji Sosuon mieli oli hänen omassa velvollisuudessaan. Kärsimättömänä hän odottaa muodollisuuksien ja kauniiden sanojen taukoavan. Tämän tapahtuessa hän avaa suunsa ja kysyy kuka on vastuussa häiden turvallisuudesta. Vastaus ei tyydytä tätä taistelukenttien miestä, sillä se muistuttaa siitä kuinka määrän joskus luullan korvaavan laadun. Doji magistraatit on Tamikon vastaus. Vaikka Sosuo nyökkää, tietää hän että hänen velvollisuutensa ei lopu vaikka heille tällaista suojelua tarjotaankin. Velvollisuus sitoo hänet Asamin tueksi paremmin kuin yksikään ketju koskaan kykenisi.
Yhtäkkiä tilan ilmapiiri muuttuu. Kukka-asetelmat, kirjoitelmat, Tamiko ja viisi seuralaista ovat enään vain pieniä osia kaukana huoneen keskiöstä. Jokin suuri ja mahtava on ottanut huoneen haltuunsa. Jos voimasta ei huokuisi myös puhtautta ja lempeyttä, voisi tällainen tilanne saada miehen jäykistymään pelosta paikalleen. Kurki-klaanin pää, matkalaisille korkein voima keisarin jälkeen, Daimyo Doji Masaru on astunut huoneeseen seurueensa kanssa.
EDESSÄ SUUREN KURJEN
Viisi matkalaista nöyrtyvät heti huomatessaan heidän, ja koko klaanin, Daimyon saapuvan. Mutta tietämätönkin aistisi tilanteessa suuruuden. Vain sokea taikka hullu kykenisi olemaan huomaamatta arvovaltaa joka ottaa huoneen haltuunsa. Lähes yhtenäisessä rivissä polvistuen, viiden matkalaisen silmät kuljettavat katseen joukkoon. Doji Akira, Asamin toinen serkku ja perheen sisaruksista enemmän Asamin mieleinen, kuuluu myös seurueeseen… mutta yksi hahmo saa ymmälleen seurueen jokaisen jäsenen.
Heidät vastaanottanut munkki, sanoillaan melkein heidän vihansa herättänyt munkki, Kobokashi, kävelee seurueen mukana. Pelkkä mukana olo ei kuitenkaan riitä, vaan munkki on tilan luontevin ihminen, selvästi täysin rauhallinen suuren Doji Masarun läsnäolosta huolimatta. Ja tämän lisäksi leikkisä munkki kävelee Doji Masarun vieressä, arvostetuimmalla paikalla vain askeleen Daimyon perässä. Munkin ominainen ja kuuluva nauru kaikuu hämmentäen kaikkia tilan ihmisiä. Daimyo hymyilee ystävällisesti munkille, jatkaen kuitenkin matkaansa matkalaisia ja Tamikoa, tytärtään, kohti.
Tilanteen yllättävyys on vahva ja Ashidakan jälkeläinen hädin tuskin kuulee, kuinka Daimyo puhuttelee Doji Asamia, kunnioittaen tämän perhettä. Millaisen naisen matkassa hän onkaan kulkenut? Tuoko on se nainen joka vasta eilen kysyi häneltä ovatko he ystäviä. Kyllä Katsuo tiesi Dojien vallan, mutta tämä yllätti hänet silti.
Myös Asamin itsensä tunteet olivat ristiriitaiset, mutta eri syistä. Daimyo ilmoitti että hänen äitinsä ei päässyt paikalle, vaan oli jäänyt hoitamaan velvollisuuksia, kuten Daimyon itsensäkkin pitäisi jättää tästä syystä hää juhla. Ajatukset risteilivät Asamin mielessä. Tamikon isä jättäisi tämän häät väliin. Millainen isku se olisikaan tuolle juonittelevalle serkulle. Surumielisyys asettui kuitenkin aatoksen toiselle puolelle, sillä Asamin ja hänen äitinsä viime tapaamisesta oli jo aikaa ja hän olisi kovasti toivonut tapaavansa äitinsä näissä häissä. Silti daimyo tarjoutui viemään sanan Asamilta äidilleen ja Asami oli kiitollinen edes siitä. Ainakin äiti tietäisi että hän oli ollut paikalla, kunnossa ja kunnioitettavana. Sen olisi tällä hetkellä riitettävä ennen kuin hän saisi kirjoitettua äidilleen kirjeen.
Yllättävä kaikki seisauttava tilanne päättyi miltei yhtä yllättävästi kuin se oli alkanut. Doji Masaru kääntyi arvokkaasti ja lähti seurueineen kulkemaan ulos teetalosta. Yksi seurueesta jättäytyy kuin kiusallaan jälkeen. Kobokashi liikkuu viimeisenä seurueesta ja iskee vielä silmää veijarimaisesti viidelle kulkijalle ennen kuin seuraa muuta saattuetta ulos. Myös Tamiko hyvästelee ystävällisesti mutta pikaisesti jokaisen viidestä matkalaisesta erikseen ja lähtee kulkemaan kulkueen perään. Asami katsoo serkkunsa liikkeitä ja tyytyväisenä pohtii sitä kuinka tämä ei selvästikkään ole tyytyväinen tilanteeseen. Ilmeisesti isänsä ei ollut hänelle kertonut tästä asiasta. Asamin voitonriemuiset ajatukset eivät jää edes hetkeksi pohtimaan mikä on se tärkeä tehtävä joka saa isän jättämään tyttärensä häät väliin.
SIVISTYKSEN LABYRINTTI
Teehuoneesta matkalaisten askeleet johtivat keskusaukiolle. Hanami juhla oli täydessä käynnissä ja aukion täytti ihmisten muuri. Juorut, tarinat ja sopimukset elävät keskustelevien ihmisten välillä, sillä näin loistavaa neuvottelu ja kohtaamis paikkaa ei voinut edes toivoa. Pienemmän kylän puitteet myös rajoittivat vakoojien hyödyntämistä, joten hovitaidossa pätevät vieraat aikoivat ottaa kaiken irti häiden ja Hanami juhlan luomasta mahdollisuudesta.
Matkalaisista Asahina Kenshin on taas ensimmäinen joka kiinnittää ulkopuolisen huomion. Artisaani Asahinan suvusta viittoo häntä innokkaasti luokseen. Hetken pohdiskeltuaan Kenshin järkeilee että sulhasen miehet hakisivat hänet hetkenä minä hyvänsä ja liittyy toisen suvun edustajan seuraan. Kenshin ottaa vastaan tyytyväisenä naisen innostuksen illuusioihin, joskin pohtii mielessään että toivottavasti naisella ei ole muita motiiveja. No, jos niin sattuisi olemaan, niin saisi hän valitettavasti pettyä. Keskustelu lähti virtaamaan innostuneesti kahden Asahinan välillä.
Doji Asamin muisti kertoi hänelle monien vieraiden nimet ja tärkeyden ja hänen on nähtävä ylimääräistä vaivaa peittääkseen innostuksensa. Kurja ja epämiellyttävä matka maaseudulla oli tarjonnut hänelle kiinnostavia tarinoita, mutta nyt hän oli siellä mihin kuului. Hänen varjonaan kulkevan Sosuon silmät merkitsivät uhkija ja tapauksia, mittailivat muita sotureita ja turvajärjestelyjä. Tämä Yojimbo ei kyennyt rauhoittumaan hetkeksikään tällaisessa ympäristössä. Mieluummin hän olisi valinnut tastelukentän varjomailla, kuin tämän valheellisten hymyjen ja piilotettujen puheiden taistelukentän.
Asahina Harunon ajatukset harhailevat väkijoukossa. Hänen tehtävänsä on suoritettu. Hän oli tämän hetken vapaa… tai noh, vapaampi kuin hän oli vuosiin ollut. Ihmisiä katsellessaan hänen aistinsa kertoivat piilotetusta uhasta… ei miekan muodossa vaan sanoihin verhoutuneena. Onneksi hän oli vain soturi jonka tärkeys jäi monien muiden vieraiden varjoon tällaisena päivänä. Hänen katseensa liisi ihmisten yli, etsien jotain mihin pysähtyä, mutta se ei ollut ihminen, vaan pieni puutarha, joka pysäytti hänen aatoksensa. Sen keskellä kasvoi bonsai puu. Jo harrastajan silmä siihen pysähtyi, mutta Haruno koki siinä vielä suurempaa symboliikkaa, sillä se muistutti häntä hänen viimeisimmästä taistelustaan erään bonsain kituvasta alusta koreaan kasvuun. Ennen kuin hän edes huomasi, olivat hänen askeleensa ohjaamassa häntä kohti tuota puutarhaa.
Ashidaka Katsuon mieli liikkuu tuulessa tavalliseen tapaan, se viipyilee aukiolla etsien kiintopisteitä. Tuo kaunis mieli yrittää visusti pysyä hetkessä, mutta Ashidaka ei voi vastustaa kiusausta vilkaista silmänräpäyksen ajan länteen, jossa maailmanrangan vuorijono avautuu horisonttiin. Tuo näky tuo synkän aallon miehen mieleen. Vatsanpohjassaa Katsuo tuntee vääntelyä. Lähes kahden vuoden pakomatka oli päättymässä. Jokin kuitenkin vetää hänet tähän hetkeen. Tuuli leikittelee aukiolla ja kiulkiessaan teetalon ohi, se kulkee ripoustetun tuulikellon ohitse, saaden tämän heräämään eloon. Katsuon korvat kuuntelevat tätä kelloa. Se muistuttaa häntä tutusta henkilöstä. Henkilöstä, joka tapasi valmistaa samanlaisia tuulikelloja. Henkilöstä, joka ei antanut hänelle kuulua tuulikelloa,vaan sen sijaan ojensi hänelle go-laudan, joka Katsuolla oli tälläkin matkalla mukanaan. Katsuon synkkä olo saa vieraakseen turhaumaa ja ehkä jopa hieman kateutta. Mutta tuo henkilö jonka kuvan tuulikellon ääni piirtää hänen päähänsä, ei olisi sen arvoinen. Silti kuvat menneisyydestä eivät jätä hänen ajatuksiaan, kun hän suuntaa aukiolle kohtaamaan ihmisiä.
Katsuon lipuessa väkijoukon reunalle, keskemmällä aukiota tunnettu leijan lennättäjä Doji Mashiro viittoo Asamia luokseen. Asamin kulkiessa hän tunnistaa seurueesta myös leijataistelijan Leijonien klaanista, Akodo Toguno, punaisena pyörteenäkin tunnettu. Asamin pettämätön muisti näyttää hänelle kauniin päivän jolloin hän tapasi Doji Mashiron jokunen vuosi sitten. Silloin hän oli vielä nuori tyttö, mutta nyt hän oli Doji klaanin täysiverinen courtier. Nyt he voisivat keskustella kuin oikeat Dojit. Ystävällisesti tevehtien Asami liittyi leijan lennättäjien joukkoon.
Leijakamppailijoiden keskustellessa väkijoukon toisella laidalla Asahina Kenshin kokee itsensä hieman kiusaantuneeksi. Hänen keskustelunsa Asahina Hotokon kanssa oli ollut oikein miellyttävä taiteilijoiden ja mystisen tutkijoiden keskustelu. Toisin kuin monet hänen ympärillään näin Asahinojen maiden ulkopuolella, tämä keskustelukumppani ei vaikuttanut kärsimättömältä ja oli oikein kiinnostunut kaikista pienistä pohdinnoista joita heidän keskustelunsa nostatti, oli kyse taiteen muoivaamisesta ja Asahina Haken ajatuksista taiteen hetkellisyydestä. Kenshin oli nauttinut suuresti näin innokkaasta ja sivistyneestä keskustelukumppanista, sillä hänen matkakumppaneissaan vastaavanlaisia mieliä ei ollut. Keskusteluissa Kenshin oli päässyt kertomaan illuusioiden monimuotoisuudesta kiinnostuneelle kuulijalle, mutta oli kuitenkin kieltäytynyt näyttämästä illuusiotaikojaan, sillä se olisi tuntunut aivan liian ylpeilevältä, sekä Kenshin ei halunnut vaivata kameja pienillä asioilla näin seremoniaan osallistuvana. Mutta nyt keskustelun sävy oli muuttunut suuresti. Hänen keskustelukumppaninsa kasvot eivät olleet enään kiinnostuksen valaisemat vaan niille oli tullut varjo joka oli vienyt hymyn pois kasvoiltaan.
“Sinäkö olet SE joka on vastuussa seremoniasta Asahina Kenshin-SAN?” yllättäen vakavaksi muuttunut Asahina sanoi. Kenshinin ajatukset pohdiskelivat tilannetta jonkin aikaa ennen kuin häne mieleensä tuli hieman järkyttävä ajatus. Tuo häntä ilmeisesti korkeampi Asahina oli närkästynyt, että hän oli vastuussa häistä. Eihän Kenshin tällaista ollut pyytänyt! Hän ei edes tuntenut paria!
Doji Asamin tarkat muistikuvat Doji Mashirun leijan liikkeistä ovat saaneet tämän leijan lennättäjän vaikuttumaan suuresti Asamin tiedosta ja ymmärryksestä, vaikkaki taustalla oleva Sosuo voisikin laittaa rahaa pantiksi sen puolesta että Asami muistelee vain aiemmin todistamaansa, eikä oikeasti ole kovn perehtynyt leijojen leikkiin. Tällä ei kuitenkaan ole väliä, sillä Asami tietää saaneensa jälleen yhden ihmisen puolelleen. Kahden Dojin keskustelun soljuessa oli Leijona-klaanin lennättäjä kyllästynyt ja poistunut seurueesta.
Puutarhassa Asahina Haruno oli kauniin puutarhan ihailun lisäksi tavannut puutarhan kasvattajan, Kakita Kaioun. Kasvattaja itsekkin oli aluksi pelännyt Harunon suosikki bonsain olleen epäonnistuminen, mutta siitä oli kasvanut kaunis ja oikein onnistunut. Haruno oli sisällään hymyillyt tälle tiedolle. Hän kyllä aisti vaikeimman tien käyneet ja osasi arvostaa näiden kamppailua omaan elämäänsä peilaten. Keskustelu bonsain taiteesta oli ollut aluksi miellyttävä, mutta sitten Haruno alkoi tympääntymään tämän artisaanin sanoihin ja ihmettelyyn miten Asahina oli soturi eikä artisaani. Kakitat aina tuntuivat kummaksuvan häntä, eikä Haruno pitänyt ollenkaan saamastaan ylimääräisestä huomiosta. Kuitenkin hahmo vihreään vaatetukseen verhoutuneena syrjemmällä oli saanut hänen huomionsa. Hahmo kantoi hyvin harvinaista monia ja Haruno epäili että se olisi Miyan mon. Hänen uteliaisuutensa vei voiton ja puutarhan taakseen jättäen siirttyi hän kohti tätä hahmoa.
Doji Asami oli tyytyväinen tapaamiseen ja uuteen liittolaiseen jonka hän oli saanut. Tämä rohkaisi hänet kokeilemaan kykyjään paljon vaarallisemmassa seurassa… sitä paitsi Asamilla oli jo kaksi päivää muodostunut ajatus, jossa tämä hovin metsästäjä voisi auttaa. Asamin askeleet olivat tuoneet hänet seurueeseen, jossa kaksi Skorpiooni samuraita oli hänen kanssaan. Vaikkain liittolaisia, kukaan viisas ei varomatta astuisi keskusteluun Skorpionin kanssa. Heitäkin on kaksi, mies ja nainen. Mies oli antanut nimekseen Bayushi Kohaten, mutta nainen hänen taustallaan oli hiljaa. Mutta kuten Asami oli oppinut Sosuon kanssa puhuessaan, ei kannattanut luottaa siihen että puhuja olisi aivan sitä miltä näyttäisi. Skorpiooni mies käyttäytyi ja puhui kuten courtier, mutta hänen liikkeistään saattoi tarkka silmä havaita soturin voimakkuutta. Onneksi Asami aisti Sosuon hieman takanaan ja uskalsi jatkaa melko huolettomasti. Hänen Yojimbonsa kyllä oli tilanteen tasalla. Keskustelun edetessä Bayushi alkoi tiedustelemaan mikäli heillä olisi mahdollisuus päästä keskustelemaan Asahina perheen edustajien kanssa. Nämä olivat hyvin mystistä ja kiehtovaa väkeä ja tämän vuoksi keskustelu ja suhteet kyseisen perheen kanssa olisi kiehtovaa, tai ainakin näin Skoripionin kieli asian esitti. Asami oli tyytyväinen että oli saanut näin selkeän mielikuvan Skorpionin haluista näin helposti. Nyt keskustelu voitaisiin ohjata sopimuksen suuntaan. Ja hänellä olisi kaikki tarvittava Skorpionille tarjottavana, ainut kysymys kuului mitä Skorpioni voisi hänelle tarjota. Asemaansa tyytyväisenä Asami jatkoi keskustelua pohtien milloin voisi laittaa oman, pienimuotoisen, mutta hänelle itseleen tärkeän suun nitelman liikkeelle. Epäkunnioittava soturi kahden päivän takaa saisi katua sanojaan.
Haruno omalla alueellaan oli mennyt syrjässä olevan hahmon luokse. Hänen silmänsä olivat nähneet oikein, kyseessä oli keisarillisen perheen Miya. Hänen kiinnostuksensa nousi ja hänen askeleensa veivät kuin itsestään hahmon luokse. Hän oli huomannut oikein, Miyan moneja kantava hahmo kääntyi ja kysyi Asahinan asiaa, sillä olihan hän vain velvollisuuttaan täyttävä lähetti, joka oli pysähtynyt kunnioittamaan häitä hetkeksi. Haruno kysyi kohteliaasti miehen mielipidettä puutarhasta ja bonsaista pitääkseen keskustelun liekin yllä. Keisarillinen lähetti katsoi pohtivasti puutarhaa ja vastasi jättävänsä paljon tällaista huomioimatta pienien asioiden kauneuteen keskittyessään. Niiden selviäminen suurien asioiden varjossa kiehtoi lähettiä suuresti ja hän vertasikin tätä luonnon ilmiötä pienklaaneihin. Harunon mielen täytti tyytyväisyys, sillä mies oli hänen oman sydämensä mukainen tässä asiassa. Lähetin kysyessä ohimennen tuntisiko Haruno ketään, hän miltei naurahti kuinka poikeaan paikkaan hän olikaan päätynyt jälleen kerran. Hän taaskin tunsi jo edesmenneitten sielut tukenaan tässäkin pienessä sattumassa ja hän aloittikin kertomaan eräästä Kitsume klaanin kunniallisesta henkilöstä. Tämän henkilön tärkeys Harunolle, se saisi jäädä mysteeriksi lähetille.
Kenshin oli viimein irtautunut keskustelusta Asahina Hotokon kanssa. Vaikka Hotokon suhtautuminen oli muuttunut, oli Kenshin tyytyväinen siihen että he olivat eronneet… noh, eivät ystävinä, mutta eivät kyllä vihamiehinäkään. Hän oli myös luvannut joskus näyttää Hotokolle illuusioitaan parempana päivänä ja tästä lupauksesta hän aikoi pitää kiinni. Oli lupauksen aihe suuri tai pieni, hän ei olisi samurai joka tahraisi kunniaansa pettämällä sanansa. Hänen astellessaan aukiolla hän ei nähnyt pelkästään keskustelevia samuraita, vaan koki tämän taistelukenttänä. Täällä suuria muutoksia ja valloituksia rakennettiin. Hänen tarkkailessaan ympärilleen, sivistyksen taistelukentän laidalta lähestyi tutut kasvot: Doji Asami seurassaan yojimbonsa lisäksi kaksi Skorpion klaanin samuraita lähestyi häntä Kenshin tervehti heitä seesteisesti, mutta päänsä sisällä hän mietti millaiseen taisteluun olikaan joutunut.
Doji Asami jätti Asahinan ja Bayushin keskustelemaan ja jatkoi väkijoukkoon. Koko ajan, jonka hän olikiertänyt keskustelemassa Daidoji Sosuo oli seurannut häntä varjona. Seurueessa kuin seurueessa hänen silmänsä olivat mitanneet soturit, uhat ja mahdolliset klaanien sitoutumiset. Hän oli velvollisuudessaan järkkymätön ja tarkka, juuri mitä yojimbolta odotetaan. Vaikka omat ajatukset tai kiinnostuksensa olisivat häntä kuljettaneet muualle, velvollisuus tuli aina ensin. Mutta oli yksi asia jota hän ei osannut odottaa. Ihmismassan seasta se tuli ja puhutteli häntä. Tuo mies tarjosi huomionsa tälle silmäpuoliselle suurelle samuraille jonka pelkkä läsnäolo sai ihmiset varovaiseksi. Ja se ei puhutellut häntä alentuvasti, vaan kiinnostuneesti. Sosuo havaitsi häpeäkseen että ensimmäistä kertaa kuukausiin hän oikeasti oli hetkeksi kadottanut tiedostuksen siitä missä Asami oli ja mitä hän teki, vaikka Asami oli aivan hänen vieressään. Hämmentyneenä Sosuo kuunteli tätä samuraita Feenixin klaanista, Berushi nimeä kantava Isawan jälkeläinen. Kiinnostuneiden kysymystensä ohessa hän kysyi lupaa ennustaa Sosuolle hänen tulevaisuuttaan ja Sosuo suostui tähän pyyntöön. Liikkuessaan sivummalle Sosuo ei edes havainnut Asamin hentoa iloa siitä että joku kohteli hänen yojimboaan ihmisenä… mutta tummat ajatukset varjostivat Asamin mieltä hänen miettiessään että edes hän ei muistanut antaneensa tuollaista huomiota uskolliselle suojelijalleen. Hiljaisena hän seurasi näitä kahta miestä kuullakseen mitä sanoja Feenixillä oli tarjota hänen suojelijalleen.
TUULIKELLON VARJOSSA
Saketalon edessä Ashidaka Katsuo oli katsomassa tuulikelloa joka heilui hiljakseen tuulessa. Se tuntui ilkkuvan hänelle. Hän ei tuntenut täältä muita kuin matkatoverinsa, eikä kaiken sopimusten ja tapaamisten ohelle ollut mahtunut ihmisten joukkioihin. Hän tunsi olonsa taas yksinäiseksi ja säälittäväksi. Hän muisteli aikaansa viimeisimmän senseinsä luona, samaisen sensein, jonka Katsuo uskoi rakentaneen tämänkin tuulikellon. Silloin hän ei ollut kokenut olleensa yksin. Mutta ulkopuolinen hän silloinkin oli kokenut olevansa. Hän ei ollut koskaan arvostanut sensein tapoja. Hän oli vahva esimerkki siitä miten pitkä elämä onnistui korruptoimaan suuriakin samuraita. Mutta tunne tuskin oli yksipuolinen. Sensei oli nöyryyttänyt Katsuota usein go-laudallaan. Joskus saken innoittamana kirjoittanut yksittäisiä “oppisanoja” tai haikuja lautaan muistuttamaan Katsuota virheistään. Usein oppilaiden joukosta hän oli kääntynyt kysymään juuri Katsuolta hankalimmat kompa kysymykset, joihin ei ollut oikeita vastauksia. Onneksi hän ei ollut yksin tuolloin. Jos ajatus opettajasta ei inhottaisi häntä niin paljon, niin palaisi hän mieluusti taas sille alueelle… ja mikäli velvollisuus ja bushido ei vetäisi häntä pois sieltä. Koko matkan Katsuo oli pohtinut miksi oli saanut Daidoji Kenjin oppeja seuraavalta samrailta kutsun. Olisiko tämä hänen entisen senseinsä järjestämä ansa, jolla hän voisi taas arvostella Katsuota. Katsuo ei halunnut ajatella tätä, vaan keskittyi vielä enemmän häntä vihastuttavaan muistoon. Aina kun oppilaan tie jatkui sensein luota eteenpäin, sensei antoi tälle kauniin tuulikellon omien sanojensa saattelemana: “Olento joen – tanssii virtaa myöltäillen – Lentoon yllättäen”.
Mutta näin ei ollut käynyt kun hän oli lähtenyt jatkamaan matkaansa. Silloinkaan opettaja ei voinut olla piikittämättä Katsuota. Tuulikellon sijasta hän antoi Katsuolle go-laudan joka oli erilaisten merkintöjen peitossa. Joku ulkopuolinen voisi kokea tämän kunniana, mutta Katsuo tiesi että Sensei halusi hänen muistavan jokaisen häviönsä. Lahjaa ei myöskään oltu annettu aamulla lähdön aikaan vaan edellisenä iltana saken läsnäollessa vielä viimeisten pelin jälkeen. Tuntui että Kenji vaati aina uuden pelin edellisen voitettuaan. Samalla hän kertoi nousustaan Kurkien hoveissa ja korosti että pelkällä terällä ja kauniilla sanoilla Katsuo ei pärjäisi. Lähtösanoissa ei ollut lopullisuutta, lähdön kaihoa tai muuta. Se oli vain yksi pitkä Katsuon tappioiden ja heikkouksien esiin nosto. Puhuttiin Ashidakan erityisistä kyvyistä vaikka Katsuo tiesi ettei hän ollut oppinut niitä kunnolla koskaan. Heidän pelinsä olivat jatkuneet aamuaurinkoon asti ja Katsuon lähtiessä sensei ei ollut vielä nukkunut sakehuuruja pois. Se oli Katsuolle jopa mieluinen jotta hän sai jäähyväiset muuten hoidettua kerrankin rauhassa. Kivulias muisto iskee Katsuoon jälleen. Hänen mielensä tarvitsi jonkun asuinsijan käsillä olevasta hetkestä. Ovi käy ja Katsuo astui sisälle saketalo Kuuteen tiikeriin.
Toisin kuin muodoton massa keskusteluja ja rientoja ulkona, saketalon pöydät ovat pää-asiallisesti varattu kahden hengen seurueille. Katsuo ei kerennyt edes astahtamaan talon pitäjän puheille, kun ääni kuului syrjäisestä pöydästä: “Oi Kakita-sama, tule istumaan seuraamme.” Ääni kuului valkohiuksiselle Daidojille joka istui toisen miehen kanssa sivummalla. Ääni jatkoi vielä perään: “Oletko sinä Mieli tuulessa? Palvelija, lisää sakea kiitos.” Katsuo ymmärsi sanoista että hän oli viimein löytänyt miehen joka hänet tänne kutsui. Ystävällisesti hän liittyi Daidoji Kuzuwan seuraan. Saapuessaan hän vielä merkitsevästi toisti senseinsä tunnetuimmat sanat Kuzuwalle, sillä ainut asia jonka hän sulhasesta tiesi, oli kirjeessäkin mainittu tieto siitä että Kuzuwa seurasi saman sensein oppeja. Sanat sanottuaan ja saatuaan ilahtuneen vastauksen Kuzuwalta, Katsuo istui alas ja siirsi hetkeksi huomionsa toiseen samuraihin. Katsellessaan tätä huomasi nopeasti tämän olevan isokokoisempi ja rakenteeltaan soturin oloinen. Kurjen nimeksi paljastui Daidoji Nabesai, myös Sanan keihääksi kutsuttu ja myöhemmin Katsuo tajuaisi, että tämä soturi oli Daidoji perheen daimyon poika. Tämän soturin siniset silmät kuitenkin vain tarkkailivat Katsuota ja Ashidakan huomio keskittyi kuuntelemaan Kuzuwan imartelevia sanoja. Kuzuwan pyytäessä Katsuota kertomaan matkoistaan, mainiten vielä että oli kuullut Katsuon sanojen soljuvan kuin hunaja. Nämä kehut kirvoittivat Katsuon kielen kannat helposti kertomaan matkoistaan lähipäiviltä ja vuoden takaa.
Puhuessaan Katsuo kuitenkin alkoi aistia toisen Daidojin silmien poltteen itsessään. Tuota samuraita Katsoessa Katsuo lähes häkeltyi syvien, kylmän sinisien, silmien tuijotuksesta. Hän rauhoittellen mieltään päätti tarinansa ja loi tilaa muiden sanoille. Sinisillä silmillä varustettu Daidoji avasi viimein suunsa:
“Arvon samurai,
sallinet minulle nyt,
hetken mielestäs.
Kauniista siitä,
tuulen kuljettamasta,
vapaastako vaan?
Aurinko paistaa,
rinne täynnä kukkia.
Kevät on täällä.
Arvella voin,
oletko sinäkin
yhtä eloisa?
Elätkö täysin,
tässä hetken riemussa,
onnen päivänä."
Haikujono soljui suusta vahvana, mutta vaativana. Sen jättämää hiljaisuutta halkoivat vain Daidojin kylmän siniset silmät. Katsuo oli sanaton. Hänen häkeltynyt mielensä tapaili sanoja joilla vastata tähän, mutta mielensä tulkitsi kontekstia ja sanoja. Tarkoittiko hän.. tämän hiljaisuuden pituus on jo noloa… sano jotain!!! Katsuo huusi sisäisesti itselleen. Varovaisesti hänen huulensa alkoivat tavata sanoja tämän läpitunkevan katseen alla. Sanat kertoivat kauneuden katselusta, mutta myös kahlitusta vapaudesta joka oli sidottu itseensä. Sanat sanottuaan Katsuo jo katui, sillä pistävästä katseesta hän näki Daidojin kasovan häntä alespäin. Samalla lievällä kauhulla terästetty tajuamus iski Katsuon mieleen: Daidoji Nabesai oli Daidojien daimyon poika!
Kuzuwa kuitenkin tuli vieraansa avuksi ja sätti Daidoji Nabesaita hänen hyökkäävästä olemuksestaan sanomalla että tämä oli kyllä todistanut jyrkkyytensä ja tämä asennoituminen oli hyökkäävää vierasta kohtaan joka oli mukavan oloinen ja matkoiltaan väsynyt. Kuzuwa jatkoi myös sanoen että ulkona oleva kirsikkapuu näytti tässä valossa kauniilta ilmestykseltä ja Nabesaille olisi suuri menetys jättää näkemättä tämä kauneus, osoittaen että sulhanen oli kyllä saanut morsiammeltaan oppeja puheen taidossa ja samalla antaen kehoituksen tälle miehelle jättää heidät kahden. Katsuo oli hyvin yllättynyt tästäkin. Hän ei ollut odottanut että kutsun oli lähettänyt mies joka pystyi puhumaan noin Daidojien daimyon pojalle… vai oliko kyseessä vain ystävän kehoitus ja sulhasen toive? Mikä olikaan voimana sanojen takana, niin Nabesai nyökkäsi ymmärtävästi ja poistui.
Kuzuwa kääntyi Katsuon puoleen ja madalsi ääntään vakavoituen. Hänen sanansa puhuivat Daidoji Kenjistä, heille molemmille oppejaan jakaneesta miehestä. Kuzuwa kertoi olleensa tämän tekstien innokas ystävä jo nuoruus vuosista lähtien ja tavanneensa miehen ensimmäistä kertaa muutama kuukausi sitten ensimmäistä kertaa. Talvesta ja hankaluuksista huolimatta hän oli saapunut Daidoji Kenjin luokse, mutta järkytyksekseen oli havainnut kuinka suuri filosofi ja sotataidon sensei oli lähes voimaton. Ikä ja talvi olivat syöneet miehen voimat ja Kuzuwa pelkäsi että hän ei näkisi seuraavaa talvea. Katsuo kuunteli sanoja pinnallisen huolestuneesti mutta sisältä kylmänä. Mitä sellainen opettaja olisikaan voinut opettaa enään kellekkään jossa kunnia vielä asui.
Seuraavat Kuzuwan sanat yllättivät kuitenkin Katsuon todella. Kuzuwa sanoi että oli kuullut Katsuosta juuri Daidoji Kenjiniltä. Ilmeisesti vanha sensei oli seurannut Katsuon edesottamuksia tämän lähdön jälkeen. Katsuo oli ymmällään. Miten tuo mies joka oli vain kyseenalaistanut ja kiusannut häntä, olisi muka seurannut hänen tekemisiään. Paitsi jos hänen kiusansa ei oltu tarkoitettu kyseenalaistamaan. Ehkä sensei oli yrittänyt opettaa hänelle jotain.
Heidän keskustelunsa soljui tämän vanhan miehen ympärillä. Kuzuwa tahtoi kuulla Katsuon ajasta tämän kanssa ja Katsuo sanojensa takana pohti oliko arvioinut vanhuksen väärin. Heidän puheensa soljui ja varmistui, Katsuo ehdotti kirjeen vaihtoa kahden saman tien kulkijan välillä, sillä heidän erilaiset juurensa voisivat antaa erilaisia näkemyksiä sensein oppeihin. Katsuo myös pohti, kaipasiko hän Daidojille ominaista mielen maailmaa ymmärtääkseen sensein opit täysin. Kysyessään minne kirjeet pitäisi ohjata, Kuzuwa kertoi että vaikka he olivat asustelleet täällä tämän ajan, oli kyse vain siitä että hän halusi näyttää morsiammalleen omat juurensa ja kotinsa. Tällöin Katsuo tajusi tärkeän seikan joka oli jääny varjoon hänen löytäessään keskusteluseuraa. Hän keskusteli tottuneesti sulhasen kanssa. Sulhasen joka oli etsinyt Asahina Kenshiniä jo aiemmin. Ja täällä hän oli, varmana siitä että Kenshin ei ollut nähnytkään tämän nuoren sulhasen kasvoja. Katsuo käänti keskustelun illan seremoniaan ja kertoi, että oli matkannut shugenja Asahina Kenshinin kanssa paikalle. Kuzewa oli helpottuneen oloinen, mutta tahtoi tavata tämän shugenjan piakkoin. Katsuo lupasi etsiä tämän väkijoukosta, mutta jätti vielä viimeiset sanat Kuzuwalle hääpäivän kunniaksi: “Annan lahjaksi haasteen: juhli elämää, sen ikuista nuppua.”
Ovi kävi ja Katsuo oli jälleen ulkona. Tällä kertaa tuulikello ei ilkkunut hänelle. Tällä kertaa hän kuuli tuulikellon äänessä jotain uutta. Se siivitti jotain hyvää ja piilossa ollutta. Katsuo hymyili itsekseen ja antoi katseensa lipua etsien Asahina Kenshiniä. Heti tämän havaitessaan, Katsuo lähti kävelemään shuganjaa kohti. Nyt hän tahtoi olla täällä. Nyt hän tahtoi näiden häiden onnistuvan. Nyt hän tunsi jonkun jota voisi auttaa parempaan huomiseen.
Lähestyessään Keshiniä, huomasi Katsuo tämän keskustelukumppanin Skorppioonien klaanista. Katsuo pohti miten rauhallinen ja pohdiskeleva Asahina olikaan joutunut keskusteluun yksin Skorpionin kanssa. Varmastihan hyväntahtoista ja rauhallista pohdiskelijaa käytettäisiin hyväksi jos tämän ei olisi varuillaan. Nyt tuolle vaaralliselle keskustelulle tulisi kuitenkin loppu. Katsuo saapui paikalle kunnioittavasti, mutta vaativasti. Hänen asiansa kuultuaan Kenshin oli oikein tyytyväinen saamastaan tekosyystä, mutta myös jännittynyt häntä odottavasta velvollisuudesta. Heidän askeleensa johtivat saketaloon ja viimein pappi ja sulhanen pääsivät näkemään toisensa silmästä silmään. Katsuo jätti miehet keskustelemaan illan seremoniasta ja suuntasi ulos.
Ulkona hän etsi tuttuja kasvoja ja ajatuksissaan hänen askeleensa suuntasivat puutarhaan. Mielessään Katsuo oli iloinen. Ehkä koko maailma ei ollut hänen vastustajansa. Tuuli leikitteli hänen hiuksillaan ja puutarhan tuoksut loivat rauhallisen ympäristön, jossa hän pystyi helposti unohtamaan menneisyyden ja tulevaisuuden. Silmät avatessaan hän havaitsi Asahina Harunon lähestyvän häntä. Katsuo oli iloissaan nähdessään naissoturin ja matkakumppaninsa. Sisimmässään hän oli hieman pelännytkin Harunon puolesta tässä sosiaalisessa myrskyssä johon hän itsekkin meinasi hukkua, mutta Haruno vaikutti oikein rauhalliselta ja jopa itsetietoiselta ihmiseltä ensimmäistä kertaa matkan aikana. Katsuo ei voinut olla hymyilemättä matkakumppaninsa olemukselle, sillä nyt hän näki ihmisen samurain kuvan lisäksi. He keskustelivat juhlien hienouksista hetken ja pian huomasivatkin jo toisen kaksikon lähestyvän. Doji Asami yojimbonsa kanssa lähstyi heitä.
Daidoji Sosuon ruumis seurasi Asamia, mutta hänen päänsä pohti Feenixin sanoja. Tämä oli nähnyt jotain hienoa Sosuon silmissä, lähes kateudella katsonut erilaisuutta. Voi kun hän tietäisi millaisen elämän Sosuo oli elänyt! Silloin tuo Feenix ei olisi kateellinen tästä lahjastaan vaan rukoilisi pääsyä omaan merkityksettömään elämäänsä. Mutta hän oli ainoita tällaisista juhlista, jotka olivat nähneet Sosuon arvon ja erikoisuuden. Ei pelkkänä variksenpelättimenä, vaan myös samuraina ja ehkä jopa jonain isompana. Sosuon katkeruus kyti tietämättömiä sanoja vastaan silti, mutta Feenixin ennustus myös pohditutti tätä vakavaa yojimboa. Feenix oli sanonut Näkevänsä onnistumisia, mutta myös uhan suunnasta, jonka Sosuo luulisi tuntevansa. Uhan joka ehkä ei olisi se, minkä sen aluksi luuli olevan. Feenix oli näyttäny aidosti hämmästyneeltä sanoessaan profetian olevan epätavallisen kertova. Feenix uskoi sen johtuvan Sosuon erikoislaatuisista silmistä ja juuri tällä hetkellä Sosuo piti tätä jopa mahdollisena. Hän oli aina ollut vahva ja hyljeksitty. Oliko hänestä kasvanut vahva vain ulkopuoliseksi jäämisestä johtuneesta kateudesta, vai olisivatko kamit antaneet hänelle erityisen lahjan kirouksekseksi naamioituneena? Nämä ajatukset kaikkosivat kuitenkin pikaisesti Yojimbon mielestä. Hänen tehtävänsä ei ollut tulkita kamien tahtoa. Hänen tehtävänsä oli turvata ja taistella.
Doji Asami liittyi muiden matkalaisten joukkoon. Hänen tyytyväisyytensä korosti joka sanaa jonka hän sanoi. Kysyttäessä hän kertoi päivänsä onnistuneen paremmin kuin olisi osannut toivoa ja Asahina Harunoon kääntyessään hän jatkoi kuulleensa että Harunoa loikannut samurai sillalta kaksi päivää sitten oli matkaava Skorpioonien maille oppimaan kunniasta. Haruno otti sanat vastaan mielissään, hän ei ollut tottunut näin tuoreen tuttavuuden pitävän hänen puoliaan. Kuitenkin Katsuo jatkoi heidän keskusteluunsa: “toivottavasti oppitunnit ovat kunniasta eivätkä pelkästä miekan käytöstä.” Tämä käänne kuulosti järjestetyltä ja vaikka Katsuo ei voinutkaan tietää tarkasti mitä Asami tarkoitti, tiesi hän että kaksinkamppailu ei ollut jäänyt kahdenkeskiseksi selvitykseksi. Pelkkä rahanahneudella ja kyseenalaistavilla sanoilla höystetty harjoitusottelu oli muuttanut selvästi Kakita Toyaben elämän. Osa Katsuosta halusi puuttua asiaan, mutta hän ei kokenut olevansa tarpeeksi velkaa Toyabelle puolustaakseen tätä. Sitä paitsi tämän sanat häviön jälkeen vieläkin harmittivat Katsuota, joten hän ei enää sanonut sanoja kyseenalaistaakseen Doji Asamin puheita.
Matkalaiset olivat jälleen koossa Asahina Kenshiniä lukuunottamatta. Päivä oli jo pitkällä ja seremonia alkaisi pian. Leijataistelijoiden kamppailu oli päättynyt pitkän ajan jälkeen Akodo Togunon voittoon. Punainen pyörre oli huoimattavasti tyytyväisempi nyt kuin aiemmin kun Dojien keskustelu oli hänet sulkenut ulos. Feenixin klaanista tulleet muusikkoveljekset viihdyttivät melodioillaan vieraita illan edetessä.
Kirsikkapuu nautti viimeiset säteen auringolta ja Hanami juhla teki viimein tilaa avioliiton seremonialle.
KAKSI KILPIKONNAA
Kenshin oli hermostunut vaikka ulkoa katsova näki vain rauhallisen shugenjan. Hänen saapumisensa oli mennyt hyvin myöhäiseksi ja tästä syystä valmistelunsa olivat vajaavaiset. Tämä olisi ensimmäinen hääseremonia jonka hän tulisi suorittamaan ja se oli daimyon tyttärelle! Tavallaan oli oikein hyvä että daimyo oli joutunut jatkamaan matkaansa eteenpäin, sillä Kenshin oli antanut ajatusten muhia asian kanssa siihen asti kunnes oli tavannut Kuzuwan. Hermostuksissaan Kenshin asetteli sakekupit mielessään uudestaan jo kuudetta kertaa. Kuitenkaan ketaakaan hän ei ollut niihin käsillään koskenut. Hänen taiteellinen silmänsä kaipasi täydellistä asettelua, mutta aikaa tavalliseen pohdiskeluunsa ja suunnitteluunsa hänellä ei ollut. Olihan hänellä palvelijoita apuna, mutta kaiken pitäisi olla kameja ja fortuneita miellyttävää, joten hän itse tahtoi huolehtia lähes kaikesta. Hänen muistinsa oli pettämätön yksityiskohtia miettiessään, mutta hääseremoniassa oli tunnetta jota oli hankalaa keinotekoisesti tehdä ja Kenshin oli aivan liian jäykkä laskeakseen samurain naamiostaan pientäkään osaa. Kunpa vain Hinata olisi täällä, niin hänen mielensä voisi rauhoittua hetkessä. Heidän hääseremoniansa oli ollut pitemmän kaavan mukainen ja sitä muistellessaan Kenshiniä hieman myös harmitti että Kuzuwa ja Tamiko olivat valinneet normaalin ja lyhyemmän seremonian. Se oli ollut kaunis päivä. Hän voisi kyllä käyttää samaa asetelmaa kuin silloin… vai sekoittaisiko se lyhyen seremonian rytmiä? Kauhukseen Kenshin tajusi taas unohtuneensa pohdiskelemaan asiaa liian syvällisesti. Ja hän ei ollut vielä varma mitä hän parin häävaloihinkin kirjoittaisi!
Kenshinin valmistautuminen oli intensiivistä ja häneltä meinasi jäädä kokonaan huomaamatta lähestyvä hahmo. Tämän olemus ja siluetti oli tuttu ja hahmon astuessa alttarin valoon oli Kenshin jo tunnistanut tämän Kobokashiksi, tuoksi munkiksi jonka leikkisyys lähenteli röyhkeyttä. Se toi mieleen kylä jossa Kenshin oli eilen ollut ja sen huomattavasti räävittömämmän munkin. Totta, hänen pitäisi seremonian jälkeen keskustella jonkun kanssa kylän temppelin rakennuksesta! Mutta nyt hänellä ei ollut aikaa siihen, saati sitten Kobokashin arvoituksille, vaikka niitä toisenlaisena iltana hän olisikin pohtinut mielellään. Munkki tervehti iloisesti, mutta Kenshin oli huolissaan että pappi haluaisi kertoa jonkun arvoituksen ja ehkä haastaa häntä muuttamalla jotain alttarin asettelusta. Kenshin vastasi kohteliaasti, mutta asettui varovaisesti munkin ja alttarin väliin.
Kobokashi katseli hieman alttarilla ympärilleen ja jäi sitten katsomaan Kenshiniä. “Mietit varmaan miten päädyit tähän tilanteeseen” munkki sanoi. Kenshiniä lähes huvitti ajatus siitä että hän ei ollut tuota kysymystä kerennyt pohtimaan valmistelujensa ohessa ollenkaan, vaikka hänelle itselleen se oli yksi mystisemmistä. Kuzuwa oli puhunut jotain suunnitelmien muutoksesta ja kirje jonka hän oli saanut, oli ollut epämääräinen eikä hän todellakaan ollut sen perusteella odottanut olevansa hääseremoniasta vastuussa.
Kobokashi jatkoi: “hassu juttu sinänsä, minä suosittelin sinua seremonian pitäjäksi.” Kenshin pohti munkin sanoja. Munkki olikin sanonut jo kylään heidät vastaanottaessaan että taisi tuntea Kenshinin mutta Kenshin oli varma ettei ollut nähnyt tätä munkkia milloinkaan. Ja hän oli hyvin ylpeä muististaan.
Munkki jatkoi nopeasti puhetta. Munkki kertoi kuinka oli tavannut kerran pienen pojan. Tuo poika ei ollut huomannut munkkia sillä pojalla oli tärkeä tehtävä. Pojan edessä oli lahonnut puunrunko ja kaksi vanhaa maakilpikonnaa. Poika lausui sanat ja liitti nämä kaksi maakilpikonnaa avioliittoon silloin, ennen kuin edes itse kunnolla ymmärsi eleensä merkitystä, mutta tästä välittynyt tunne oli välittynyt munkin sanojen mukaan eläimille sekä fortuneille ja kietoi eläinten sielut oikeasti yhteen. Jonain keisarin päivänä kumpikin noista sieluista astuisi Yomiin yhdessä. Munkki kertoi hetken liikuttaneen häntä niin, että hän koki olevansa tuolle nuorukaiselle palveluksen velkaa. Hän koki olevansa Kenshinille palveluksen velkaa. Ja siksi hän oli ehdottanut tätä suorittamaan tämän tärkeän seremonian. Sillä samurain naamion alla Kenshin pystyi tarjoamaan parille enemmän kuin seremonian kaavoineen. “Hymyile enemmän, päästä ihmiset aidosti lähelle itseäsi. Vain niin voit löytää aidon tien. Sillä vaikka bushido on jalo ja verraton aate, aidosti hyviä jan kunniallisia ihmisiä löytyy samurain koodiston ulkopuoleltakin. Tarvitsee vain avata silmänsä ja katsoa.” Sanojen jälkeen munkin puhe palasi leikkisäksi itsekseen ja hän pahoitteli että oli vienyt vähäistä aikaa valmisteluilta, mutta oli halunnut kertoa tämän Kenshinille. Munkki kumarsi ja poistui.
Kenshin katsoi hieman kummeksuvasti hetken munkin perään ja käänsi sitten katseensa alttariin. Nopea kuppien siirto ja hän oli tyytyväinen. Hän mietti munkkia, kilpikonnia ja Hinataa hetken. Sitten hän kääntyi palvelijan puoleen: “Tuo minulle kirjoitusvälineet.” Kenshinin ajatukset olivat alaneet virtaamaan vapaasti. Pian valat olisivatkin kirjoitettuina ja seremonia olisi pian valmiina.
KOLME MALJAA HÄMÄRÄSSÄ
Kevään ensimmäinen kirsikankukka on saanut seurakseen useita loistoonsa puhjenneita tovereita. Ihmiset alkoivat liikkumaan hitaasti kohti mäkeä, jonka huipulla seremonia tultaisiin suorittamaan. Lännessä hohkaava auringonlasku piirtää oranssinkuultavalla sävyllä ääriviivoja alttariin ja kylän muotoihin. Ihmisjoukkoa on kerääntynyt kukkulan alle, josta oli näkymä alttarille jossa seremonia pian suoritettaisiin. Väkijoukon välistä kulki kaksi hahmoa, joiden ympäriltä ihmiset väistyivät. Aiemmin päivällä hahmot olivat pukeutuneet Daidojien väreihin, mutta nyt pukunsa olivat Dojeille kuuluvat. Kuzuwa ja Tamiko kävelivät kohti alttaria. Magistraatin pukuihin pukeutuneet hahmot piirsivät rajan, jolla aviopari, Kenshin ja kukkula erotettiin juhlavieraista.
Parin saavuttua seremonia alkaa ja Kenshinin sanat ja eleet ohjaavat sen etenemistä. Rakkauden fortunen edessä hän laskee samurain naamiotaan ja vapauttaa pienen osan tunteistaan. Hän puhuu avioliitosta ja rakkaudesta. Kahden elämän yhdistymisestä yhdeksi ja sen kauneudesta. Hän ei vain toistele kirjotettuja sanoja, vaan pieni osa hänen tuntemastaan rakkaudesta hohkaa sanojen läpi ja koristelee yksinkertaisetkin sanat.
Yleisö seuraa tilannetta vaihtelevista syistä, mutta kukaan ei voi kieltää sanojen kauneutta. Asahina Harunon mielessä tilaisuuden kauneus tuntuu pistävältä ja hänen mielensä palaa hänen omaan hääpäiväänsä. Kunpa se olisi ollut mieluisampi ja näin kaunis. Tällöin hän ymmärsi hänet tänne tuoneen tehtävän loppuneen. Hän oli hetken vapaa, mutta mikä tilanne huomenna tulisikaan olemaan, sitä Haruno ei tiennyt. Hän vain tiesi että ei halunnut vielä palata kotiinsa.
Pian Kenshinin valmistelemat valat on sanottu ja Tamiko ja Kuzuwa katsovat toisiaan ja juovat kolme kuppia sakea. Niin Asami kuin Sosuokin seuraavat tätä ristiriitaisin tuntein. He miettivät matkojaan Feenixien mailla ja tulevaisuudessa siintävää hetkeä jolloin Asami tekisi tämän saman Asako Chimoton kanssa. Tämän tulevan hetken ajattelu vaivaa niin suojeltavaa kuin suojelijaakin jostain syystä.
Seremonian päättyessä tuore aviopari kumartaa toisilleen ja suuntaa askeleensa kohti pöytää. Magistraattien luoma seinämä avautuu ja ihmiset pääsevät käymään alttarilla jättämässä rukouksiaan rakkauden fortunalle. Asami ja Sosuo suuntaavat suoraan muita juhlallisuuksia kohti, mutta tavalliseen tapaansa Haruno jättää rukouksensa suuremmille voimille. Noustessaan hän kuitenkin hämmästyy hieman sillä Ashidaka Katsuo, mies joka on tuntunut hieman väheksyvän uskonnollisuutta on saapunut myös alttarille. Ehkäpä miehessä oli enemmän mitä vaikutti.
Katsuon pää painuu haikeasti alttarilla. Seremonian kauneus tuo liikuttuneisuutta hänen mieleensä, mutta sitä varjostaa pohdinta omista tilanteistaan. Miksi hän ei saanut olla onnellinen. Joskus hänet naitettaisiin ja kolme maljaa sakea sinetöisi hänen kohtalonsa. Mutta jos hänen tiensä kulkisi korkealle ja kiireisenä, olisiko avioliitto edes mahdollinen? Surumielinen haiku kiemurteli Katsuon huulien välistä lähes äänettömästi ja hän kääntyi tämän jälkeen pois.
Avioparin asetuttua pöytänsä taakse, saivat vieraat mahdollisuuden antaa lahjansa. Monet valitsivat asettaa lahjan ilman sanoja lahjoille varatulle tasolle ja näin myös ensimmäisten joukossa kulkenut Sosuo teki jättäessään kärkkään muistutuksen nimettömänä Daidojien kunniasta ja karuudesta. Myös Asami pyrki välttämään sananvaihdon serkkunsa kanssa, mutta Tamiko huomioi serkkunsa heti. Hän kiitteli lahjan, kauniin hiuskoristeen, kauneutta ja Asamin ajatusta ja sanoissaan oli varma että tulisi jo seuraavana päivänä tuota kaunista esinettä käyttämään.
Harunon saapuessa tilaan, suuntasi hän suoraan ruuan pariin, sillä lahjojen anto ei kuulunut hänen velvollisuuksiinsa. Taustalla kulkiessaan hän pystyi näkemään juuri Dojin sukuun astuneen Kuzuwan olevan hieman tottumaton tilanteeseensa. Haruno pohti että oli itse varmasti ollut melko tavalla samanlainen omissa häissään, ellei jopa enemmänkin hukassa kuin Kuzuwa nyt.
Yksi toisensa jälkeen käveli ja jätti lahjansa sanomatta sanoja parille, mutta jokunen poikkeus oli joka tahtoi huomioida parin kasvotusten. Yksi näistä oli Katsuo, Mieli tuulessa, joka oli miettinyt tätä tilaisuutta jo kuumeisesti. Jo aiemmin hän oli tullut päätökseen lahjoistaan, mutta nyt Kuzuwan kanssa käydyn keskustelun jälkeen tuntui että hänen lahjansa olivat painavampia kuin hän olisikaan kuvitellut. Parin eteen tullessaan hän antoi sanojensa virrata, kehystäen lahjansa runouteen. Ensiksi sanoja seurasi Kuzuwalle osoitettu go-lauta, heitä yhdistävän sensein opeilla kirjailtu. Toiseksi kääntyi hän Tamikon puoleen ja lahjana tälle hovien kukkaselle oli rasiallinen sielunkukkien puutarhassa kukkivan mugen-kukan siemeniä. Tämä olisi ensimmäinen kerta kun nuo kukat tulisivat Kurkien mailla kukkimaan, mutta vuosisadoiksi ne tulisivat jäämään. Vahvasti sointuvat sanat ja lahjojen erikoisuus aiheutti lievää keskustelua joidenkin vieraiden kesken ja monet pohtivatkin kuka tuo kaunisääninen soturi olikaan. Osa jo tiesi, mutta moni tulisi tietämään pian. Katsuon askeleet johtivat hänelle tuttujen matkalaisten pöytään.
Viimeisten rukoilijoiden jälkeen oli viimein aika seremoniasta vastaavan shugenjankin siirtyä juhlallisuuksiin. Kenshinin ilmavat askeleet kulkivat lahjatason ohi ja siihen hän jätti taulun. Taulun jossa keihäs oli isketty maahan. Keihäs, joka oli ollut rauhassa niin kauan että sen ympärille oli kasvanut ruusuja. Vain todella tarkkasilmäinen artisaani olisi voinut huomata vielä viimeisen kosketuksen: maalaus oli tehty kamien luomista materiaaleista ja oli täysin puhdas tämän maailman epäpuhtauksista.
Kenshin antoi maalauksen jossa keihäs oli maassa ja sen ympärille oli kasvanut ruusuja jotka kietoutuivat sen varren ympärille. Kaikki materiaalit oli summonattu kameilta jotta tulokseksi saatiin täysin puhdas taulu.
Kenshin liittyi viimeisenä matkalaisten seuraan. Jälleen he olivat illan pimetessä yhdessä, mutta nyt, Hanami-päivänä, olivat he kaikki muuttuneet hieman. Ja nyt auringon ollessa jo maillaan ja vain lamppujen valaistessa ruokailua, ensimmäistä kertaa, istuivat he omasta tahdostaan yhdessä. Sattuma tai velvollisuus ei heitä ollut ohjannut vaan valintansa oli heidät tällä kertaa yhdistänyt.
Taivas täyttyi erilaisista valoista ja pamahduksista. Ilta huipentui ilotulitukseen, jonka varmaankin Feenix vieraat olivat järjestäneet. Se valaisi väreillään matkalaisten kasvot ja sitoi tämän hetken heidän mieliinsä. Hetken, tuon pienen hetken aika roikkui paikoillaan ja heidät vallitsi rauha.
Mitä matkalaiset eivät tienneet oli se että Doji Akira oli saanut sanan. Tämä magistraatti ja daimyon pika oli huolissaan ja pian hän tulisi tapaamaan viittä matkalaista tehtävän kanssa viittä. Matkalaiset eivät tienneet että Akiralle oli luvattu apua kylästä jossa he olikvat edellisenä päivänä vierailleet. He eivät tienneet että kylästä ei oltu kuulunut mitään. He eivät myöskään tienneet että Akiralle apunsa luvannut kylän päämies, ei ollut ollenkaan sama mies kuin se joka heille oli kylän päämiehenä esiintynyt. Mutta vielä hetken he saivat syödä, juoda ja keskustella yhdessä ilman velvollisuuden tuomaa pakkoa, tovereina. Aamulla he tulisivat olemaan jo matkalla kohti kylää jossa matkalaisten epäilykset olivat jo läpikulun aikana heränneet, mutta kiireen lomassa ne oli nopeasti haudattu. Kylään nimeltä Sobai.
Milloinkohan matkalaiset saisivat seuraavan kerran vastaavanlaisen rauhallisen hetken?
Jo täytensä saanut vähenemään päin oleva kuu vaanii taivasta odottaen hetkeään. Öinen tuuli puhaltaa hiljaisessa luonnossa. Jokin, kenties susi, ulvoo kaukaisuudessa ikuista uskollisuuttaan yötaivaan isännälle.
oristeellinen koku pyöri miehen sormien välissä. Hän laski vuohen päätä kantavan kolikon pienelle pöydälle useiden vähäisempien kolikoiden seuraan. ”Miten on, tartutte tarjoukseen?”
